Lohikäärmeen valssi

15. Loppuelämän ensimmäinen päivä

Komero, muhkurainen olkipatja ja oma suloinen pimeyteni. Ei Lohikäärmeruhtinasta, hänen vihamielistä pimeyttään tai kammottavaa nauruaan. Kaikki oli hyvin, ei ollut mitään pelättävää. Eleanor makasi vierelläni hymyillen, loistaen valoa kuin aurinko. Silloin tiesin näkeväni unta. Eleanor ei ollut koskaan ollut komerossani. Hän ei kuulunut sinne kuin unissani.

Tahdoin pitää unestani kiinni, uneksia vielä hetken ja muistella Eleanorin lämmintä hymyä. En tahtonut kohdata julmaa totuutta, joka avautuisi silmieni eteen, jos avaisin ne. Olin vuorilla, vankina ruhtinaan linnassa, vailla toivoakaan pelastuksesta. Se oli totuus, enkä halunnut kohdata sitä.

Oloni oli turtunut. Vaihdoin asentoa ja jokin pisti minua kylkeen. Makasin pienessä kippurassa kovaa ja kylmää lattiaa vasten. Hivutin käteni taskuuni, sivelin Valenin antaman veitsen terää sormillani. Kylmä metalli tuntui yllättävän lohdulliselta. Oliko tämä sittenkään kaiken sen tuskan arvoista, jota tulisin kokemaan ties kuinka monta viikkoa, kuukautta tai vuotta? Eikö olisi vain helpompaa päättää elämä tässä ja nyt, kun olin vielä järjissäni? Jos vain viiltäisin, kuinka helppoa se olisikaan..

Ei! En saanut ajatella näin! Räväytin silmäni auki ja punnersin itseni ylös. Vedin käteni pois, annoin sormieni irrottautua veitsestä. Jonkun oli pakko uhrautua. Jollen minä, niin joku muu joutuisi tekemään sen. Joku, joka ei ansainnut tätä. Kenties joku minuakin nuorempi tyttö. Kenties Eleanor. Oli minun vastuuni taistella, ei kenenkään muun. Ruhtinas ei nujertasi minua näin helpolla. Hän ei onnistuisi alistamaan minua pelkillä kuiskauksilla ja henkäyksillä.

Mutta niinhän ruhtinas juuri teki, eikös vain tehnytkin?

Häpeä täytti mieleni eilisen muistoilla. Vai oliko se edes eilinen? Kuinka kauan olin nukkunut? Ulkona oli ollut iltahämärä, kun olimme saapuneet vuoren juurelle. Jos nyt oli aamu tai edes huominen, tämä oli loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Näin joka tapauksessa mielikuvia itsestäni surkeana raukkana itkemässä polvillani, pelon halvaannuttamana. Muistin sen kauhun, kuolemanpelon, joka oli musertanut minut alleen. Aloin tuntea vihaa. En ruhtinasta kohtaan, vaan itseäni. Häpesin ja vihasin itseäni.

Kuinka olin saattanut antaa itseni murtua sillä tavoin? Miten olin saattanut olla niin heikko? Minä en ollut heikko. En ollut sellainen säälittävä, surkea sielu, joka aneli ja rukoili polvillaan. Olin ollut täydellinen pelkuri. Vaikka olisinkin kohdannut ruhtinaan pimeän sijaan valossa, en silti olisi kauhultani uskaltanut edes katsoa häneen.

Siihen tulisi muutos. Seuraavalla kerralla en kääntäisi katsettani pois. En vajoaisi uudelleen polvilleni, en suostuisi kumartamaan häntä. En, vaikka hän sanoisi, uhkailisi tai tekisi mitä tahansa. Uhmani oli naurettavaa, sillä tiesin, että lopulta ruhtinas joka tapauksessa surmaisi minut. Sitä ennen hän saattaisi raiskata minut ja murtaa luuni yksi kerrallaan vain huvin vuoksi. Silti sain uhmakkuudesta voimaa työntää pelon taka-alalle ja nousta ylös.

Nousin ylös lattialta. Se kävi kovin kankeasti. Selkääni tykytti ja vihloi. Kaipasin salvaa hoitamaan haavojani. Jokaista lihastani särki, olinhan kiivennyt eilen läpi vuoriston ja kohdannut ruhtinaan. Olin vienyt itseni sekä fyysisesti että henkisesti äärirajoille. Nyt olin kuitenkin jaloillani ja saatoin tarkastella tilaa, jossa olin.

Huone oli tilava, hieman soikea. Muoto toi mieleeni luolan. Seinät ja lattiat olivat puhtaan valkoiset. Huoneessa oli valoisaa, vaikkei missään ollut ikkunoita tai kynttilöitä. Valo oli lähtöisin seiniin upotetuista kristalleista. Katossa kimmelsi kaikista suurin kristalli. Ne hehkuivat ääneti täyttäen koko huoneen valollaan. Olisin voinut ajatella huoneen olevan kaunis, ellen olisi ollut vankina sen sisällä.

Huonetta hallitsi tummasta puusta valmistettu pylvässänky, jonka vaaleat verhot oli vedetty sivuun. Kosketin varovasti vuoteen pehmeää päällyspeittoa. Olin nukkunut kylmällä, kovalla lattialla, vaikka vieressäni olisi ollut pilviäkin lokoisampi vuode.