Lohikäärmeen valssi

34. Viimeinen kolmesta

"Yrittäisit nukkua."

Ruhtinaan ääni oli kaikkea muuta kuin rauhoittava.

"Miten voisin nukkua, kun tiedän murhanhimoisten jumalien voivan ilmestyä tappamaan minut millä hetkellä hyvänsä?"

Ruhtinas kavahti sanojani. Hän seisoi vuoteen päässä, käsi kietoutuneena vuoteen pylvään ympäri. Minä istuin vuoteella suostumatta asettumaan levolle. Ruhtinas ei pitänyt siitä, että puhuin kuolemastani. Hän ei pitänyt siitä, koska ei voinut sille mitään. Hänellä ei ollut valtaa estää jumaliaan tappamasta minua.

"Niin ei välttämättä tapahdu vielä pitkään aikaan. Jumalat käsittävät ajan eri lailla kuin kuolevaiset. Vuosikymmenet ovat heille vain silmänräpäytys", ruhtinas murahti puristaen pylvästä rystyset jännittyneinä. "Meillä on vielä aikaa. Keksin keinon suojella sinua."

Meistä kumpikaan ei jaksanut uskoa hänen sanoihinsa.

"Minä voin kadota ja pelastaa itseni, jos vain annat minun mennä. Kun he saavat tietää minusta, sinun luotasi he tulevat etsimään minua ensimmäisenä."

"Ei."

Ruhtinaan ääni oli ehdoton eikä hän edes katsonut minuun. Huokaisin äänettömästi, sillä me väittelimme tästä joka ilta ja olimme molemmat väsyneitä ja kyllästyneitä siihen. Sen jälkeen, kun ruhtinas oli saanut tietää minun olevan hänen kauan odottamansa Valittu, emme osanneet riidellä emmekä satuttaa toisiamme. Olimme kadottaneet vihamme, kun yhteinen uhka oli laskeutunut yllemme. Emme osanneet kuin olla valveilla toistemme seurassa päivästä toiseen miettien, miten huominen voisi koittaa.

Ruhtinas ei antanut minun jäädä yksin muulloin kuin käydessäni nukkumaan. Silloinkin hän viivytteli, mutta sentään käänsi katseensa minun riisuutuessa. En ollut enää hänen koskettavissaan, en ollut enää hänen silmiensä arvoinen. En ollut enää kuin pelkkä muisto jostain, joka oli kerran ollut kaunista. Ehkä siksi ruhtinas ei vienyt minua enää huoneeseen, joka oli vielä hetki sitten ollut omani. Huoneeseen, joka muistutti liikaa onnellisista hetkistä, liikaa salatuista arvista ja polttavista kosketuksista. Se olisi ollut liian julmaa sekä hänelle että minulle.

Ruhtinas oli joka hetki läsnä, mutta ei siltikään ollut. Hän kulki vierelläni, mutta ei koskenut. Hän ei ollut painanut minua enää syliinsä enkä minä ollut enää itkenyt. Kaivo, josta kyyneleeni olivat kohonneet, oli vihdoin kuivunut. En voinut lakata ajattelemasta, että jokainen silmänräpäytys voisi olla viimeiseni, mutta silti en itkenyt. Odotin ikuista pimeyttä. Pelkäsin sitä, mutta en osannut olla kauhuissani, vaikka kuolema hengitti niskaani joka hetki.

"Olet peloissasi etkä halua vain istua paikoillasi. Ymmärrän sen, mutta mihin luulet voivasi paeta jumalia? Sibyllan luokseko?"

Ruhtinaan ääni oli avoimen halveksiva, hän ei olisi lainkaan sietänyt puhua Sibyllasta. Silti hän hellitti otteensa pylväästä ja käänsi katseensa minuun.

"Pysyt minun luonani. Täällä olet parhaiten turvassa."

En suostunut vastaamaan katseeseen enkä pilkkaaviin sanoihin. Ruhtinaan käytös oli muuttunut. Hän oli äkäinen ja tiuski minulle. Ennen ruhtinas oli vain etääntynyt ja muuttunut kylmäksi ollessaan vihainen tai turhautunut minuun, mutta nyt hän purki turhautumistaan suoraan minuun. Hän oli vakuuttunut voivansa estää kuolemani, vaikka hänellä ei ollut keinoa siihen. Minun suunnitelmassani oli edes hitunen toivoa, mutta ruhtinas ei suostunut edes harkitsemaan sitä.

Kasvoni synkistyivät entisestään ja tuijotin käsiäni, sillä ruhtinas oli oikeassa ja pilkkasi ainoaa toivoani. Muistelin aikaisempaa pakosuunnitelmaani, joka oli epäonnistumisen lisäksi ollut lapsellisen naiivi. Muistelin ruhtinaan kertomaa Sibyllan luonteesta, todellisesta luonteesta. Olin luottanut Sibyllan suojelevan ja auttavan minua, mutta kuningatar ei ollut ruhtinasta yhtään parempi saati luotettavampi. Hän oli yhtä häikäilemätön kuin ruhtinas, mutta silti valitsin uskoa ruhtinasta, sillä hän ei ollut valehdellut minulle. Hän oli kiduttanut, lyönyt ja satuttanut, mutta ei koskaan valehdellut.