Be Alright ft. Justin Bieber (fin)

CHAPTER 1. Silly girl

Danielle's point of view |

«Rakas päiväkirja,
Nyt on siis ensimmäinen seittemättä.
Mun syntymäpäivät on ensviikolla, mutta mun ei tekis mieli tehä oikeestaan mitää. Mä vaan haluisin olla rauhassa, ja kattoo jotain kivaa elokuvaa koko päivän. Mun ei tee mieli järjestää mitään pirskeitä, mitä kaikki mun ystävät — ja koko muuki koulu — odottaa. Mä en ees liiottele! Mä oon niin stressaantunu! Mulla on huomenna matikankoe, enkä mä ees muista koealuetta. Fml. Mut nyt musta tuntuu et mun pitää lopettaa. Pakko saada tupakka..
— Danielle aka Dani ❤»

Mä suljin mun päiväkirjan, ja piilotin sen mun patjan alle. Kukaan ei tienny et mä kirjotan päiväkirjaa, ei kukaan. Sen takii se oli tärkeetä piilottaa hyvin. Mun päässä ei pyöriny sillä hetkellä suurinpiirtein muuta, ku pölyä ja mun syntymäpäivät. Mä täyttäisin 16. Jee!

Huomaa sarkasmi ylemmässä. Te kaikki varmaa ihmettelette, minkä takii mä en oo mun syntymäpäivistä niin innoissani. Kaikki normaalit, rikkaasta perheestä tulevat tytöt olis kuolla onnee. Mut mä en. Ja ehkä mä vielä joskus kerron teille miks, mut en nyt.

Mä nousin hitaasti ja vaivalloisesti ylös mun pediltä, ja kävelin mun kirjotuspöydän luo, tupakka-aski ulos, ja silmälasit sisään. Joo, mulla on silmälasit, mutta mä käytän niitä vaan ku mä luen, kirjotan, tai katon telkkaria. Sitäpaitsi, mä kuulemma näytän söpöltä laseissa joten ei se haittaa!

Mä kävelin mun parvekkeelle, ja suljin oven mun perässä. Mun kädet täris ilman järkevää syytä ku mä kaivoin tupakan ulos siit punasest askist ja työnsin sen mun huulien välii.

***

“SÄ ET AIJO MITÄ!?”

“Rauhotu Emilie! Ei mun tee mieli vaa.” Huusin höyryävälle ystävälleni Emilielle. Olin juuri kertonut hänelle etten aijo pitää mitään synttäribailuja, ja puhelimen toiseen päähän asti pystyin kuulla hänen kiivaan hengityksensä.

Mut sehän oli mun päätös. Mä en alkais muuttaa sitä, en todellakaan.

“Dani, rakas, sä järjestät — ne bileet! Ja mä autan sua!” Emilie höpötti puhelimeen vaikeroiden hiljaa samalla, ensin mä aattelin et se olis satuttanu ittensä, mut sit se alko vaikertaa lisää, se vaikers jonkun nimee. ‘Justin, ohh Justin.’ Jotain sen tapast se oli.

“EMILIE! SÄ OOT HOMMI- HYI HEMMETTI MITÄ?” Mä sekosin. Ei Emilie mikää huora ollu, mut se oli tän kaupungin varmasti tunnetuin miesmagneetti.

En mä ihmettele, et Emilie sai pojilta niin paljon huomioo. Se oli Kaunis. Mä en liiottele yhtää ku mä painotan sanaa kaunis.

Emiliellä on mustat luonnonkiharat puolpitkät hiukset. Ne kiharat ei ees oo mitkää enkelikiharat. Ne on pörröset, ja ne reunustaa tasasen suklaanruskeeta ihoo, ja jäänsiniset silmät jois on vähän harmaata seassa, plus tummat ja pitkät ripset. Emilien vartalo on niin ku mallilla, ja se pukeutuu niin ku yks.

Mä taas, oon ihan toista maata. Mä oon kasvattanu mun hiuksii yheksän vuotiaasta, ja tällä hetkellä ne yltää mun pepun alapuolelle. Mun hiukset on maitosuklaan väriset ja suorat, tikkusuorat. Mun kasvot on kapeet ja kalpeet. Mun iho on kalpee, mä en oo yks niist jotka grillaa ihoaa tuntikausii kesäsin. Mä oon lyhyt, mut hoikka. Mulla on ihan hyvä takapuoli, mut rinnoissa ei oo paljoo kehumista. Mun poskia korostaa lukuset pisamat, joita mä vihaan yli kaiken. Mun silmät on kirkkaan vihreet. Niin kirkkaat, et Emilien mukaa ne vois erottas maailman toiselta puolelta. Mut mä oon aina halunnu ruskeet silmät. Mun ripset on vaaleet, pitkät, ja kaartuvat, se niissä on ees hyvää. Nii, ja mun huulet on tosi paksut. Niin paksut et se ei oo ees kivaa enää.

Mä en ees huomannu, et mä olin yhä puhelimessa Emilien kaa. Mä rykäsin hiljaa ja nostin mun puhelimen takas mun korvalle.

“Mun pitää mennä nyt, moi.” Vastaukseks, mä sain vaa kovaäänistä vaikerrusta ja taas sen Justinin nimen.

Kuka ees on Justin?