Joonas x reader <3 (fin, blindchannel)

1. Täältä mä tuun sinne ylös kans...

Istun bussissa matkalla kohti Oulun keskustaa. Katselen huuruisen ikkunan läpi tammikuista maalaismaisemaa joka pian muuttuu kuitenkin tutuksi kaupunkimaisemaksi, olen saapunut määränpäähäni.

Kiitän kuskia poistuessani bussista matkalaukkuni kanssa. Mietin paria edellistä päivää, kun olin Turussa käymässä mummoni luona sairaalassa, taino päivät siellä meni niin että istuin sängyn vieressä hiljaa sillä mummooni ei olla saatu minkään laista kontaktia yli vuoteen.

Astelen kylmässä ilmassa kohti kotia joka sijaitsee Oulun keskustassa. Kaivan avaimet taskustani ja avaan kotioven. Asunto näytti tyhjälle, niinkuin aina. Potkaisen kenkäni pienen eteisen nurkkaan ja heitän takkini eteisen lipaston päälle. Kävelen suoraam olkkariin ja heittäydyn väsyneenä sohvalle. Jotain pitäisi syödäkin, kai. Saman tien kun ajattelen ruokaa, päässäni alkaa pyöriä ex poikaystäväni ja ex parhaanystäväni sanat: "vittu ei kukaa sua haluu saatanan ämmä, olin sun kaa säälistä. Vitun läski. Oot tainnu olla ruoka aikaa kotona" Vaiennan sanat päässäni ennen kuin ne ehtii ottaa isommankin vallan. Astelen jääkaapille mutta eipä siellä muuta näy kuin valo ja tyhjät tasot. Kaapeistakaan ei löytynyt kuin jotain kuiva-aineita. Voi vittu Aava, oot 18 ja et osaa pitää ittestäs huolta ees paskan vertaa." Syyllistäm itseäni vähän ja päätän raahautua takaisin sohvalle johon lopulta nukahdan.

Herään sohvalta ja katson puhelimeni kelloa joka näytti 20.35. Nousen vaihtamaan vaatteita. Kävelen makkariin ja vaihdan päälleni mustan hupparin, ison ja lämpimän, etsin kaapin takaosasta vielä mustat collarit, eipä kaapissa muita olekkaan kuin mustia vaatteita lukuun ottamatta muutamia harmaita vaatekappaleita. En voi ymmärtää ihmisiä jotka pystyy käyttää tiukkoja ja värikkäitä vaatteita.

Vaatteet vaihdettuani menen keittiöön juodakseni vettä. Näen keittiötasolla puukon. Tunnen kun sykkeeni alkaa nousta, muistelen kaikkia hetkiä jolloin puukko oli auttanut ahdistukseen. Otan sen käteeni ja nostan hupparin hihaa, käsi oli aika täynnä jo jälkiä. Säikähdän kun puhelin alkaa soida. Laitan puukon takaisin ja vastaan puhelimeen. "Aava"

"Turun keskussairaalasta hei, mummonne Anni nukkui pois hetki sitten, otamme osaa koko sairaalan puolesta" puhelimesta kuuluu miellyttävä mutta pahoitteleva naisen ääni.

Voi vitun vittu sinne meni viimenenki sukulainen "kiitos tiedosta, mu-mun pitää nyt mennä..." vastaan ja suljet puhelun.

Kyyneleet alkaa valua poskia pitkin. Laitan puhelimen äänettömälle ja otan puukon uudestaan käteen. Ahdistus viimeisenkin sukulaisen menettämisestä vain kasvoi. Asetan puukon terän uudelleen käsivarrelleni. Painan ja teen siihen viillon, se sattui vain hetken. Kului sekuntti, ehkä kaksi tai kolmekin, ennenkuin viillosta alkaa tihkua verta joka valuu kättäni pitkin. Teen toisen viereen, ahdistus alkoi helpottaa joka viillolla. Tässä sitä taas oltiin, eikä loppua näy hetkeen.

Lopulta lasken puukon pöydälle ja haen lääkekaapista sideharsoa. Pyyhin kostealla paperilla vielä enimmät veret pois ja käärin sideharson viiltojen ympärille.

Lähden ulos, en vaivautunut laittamaan takkia vaikka ulkona olikin reilusti yli 20 astetta pakkasta. Huppari oli ainakin melkein riitävä lämmittämään.

Ei mene kauaakaan kun olen saapunut hautausmaalle. Astelen hitaasti vanhempieni hautojen luokse, ne oli vierekkäin. Otan taskustani kaksi hauta kynttilää, sytytän ne ja asetan molempien hautojen luokse yhden. "olitte molemmat aivan paskoja vanhempia" kuiskaan hieman hymyillen ja kyyneleet valuvat taas. "mutta minun vanhempia kuitenkin" huokaisen ja laitan toisen kuulokkeen korvalleni. Kaivan puhelimeni taskusta ja laitan vain jotain soimaan.

Kävellessäni pois hautausmaalta alan laulaa hiljaa biisiä joka kuulokkeesta alkaa soida:

"Oh, you can't hear me cry
See my dreams all die
From where you're standing
On your own
It's so quiet here
And I feel so cold
This house no longer
Feels like home"
(so cold-ben cooks)

Kyyneleet valuvat nyt siis kaksi ertaa nopeammin. Päässä alkaa pyöriä kaikki mahdollinen ahdistava, lapsuudesta tähän päivään tapahtuneet asiat.

Saavun jossain vaiheessa sillalle. Nousen istumaan kaiteelle ja katselen allani kuohuvaa vettä. Laskeeudun hitaasti kaiteen toiselle puolelle.

"täältä mä tuun sinne ylös kans, sit voidaa taas olla perhe..."

Musiikki vaihtuu juuri, 'Arttu lindeman-hukutaan'. Kuuntelen hetken biisiä:

"Pinnan alla ollaan sun kans, happi lopu koskaa
Tarvii turvaa, tarviin jonku joka pystyy nostaa mut ylös sielt et pysyn elossa
Ei mua enää pelota et erotaan"

Kädet alkaa täristä ja alan laskemaan hitaasti kymmenestä alaspäin. Olen päässyt tuskin puoleen väliin kun tunnen kosketuksen kädessäni, joku tarttui ranteeseeni kiinni.

"älä tee sitä, sulla on koko elämä edessä. Tuu hei pois sieltä" kuulen miehen sanovan.

Jalkani alkaa täristä myös. Olen vain hiljaa ja paikoillani. Tunnen kun mies ottaa lantiostani kiinni toisella kädellään, sitten myös toisella. Hän nosti minut takaisin kaiteen toiselle puolelle.

Ajatukseni on sekavat, aika vahva saa olla kun tälläsen sotanorsun jaksaa nostaa. Mieleeni ei edes tullut että parin kuukauden huono syönti olisi voinut tuottaa minkäänlaista tulosta.

Romahdan miehen viereen kadulle, tunnen miehen halauksen, en tunnistanut kuka se oli, en äänen perusteella mutten myöskään sumean näköni takaa.

"mikä sun nimi on? Mä oon Joonas" mies sanoo pienen paniikin vallassa.

"Aava" onnistun saamaan hiljaisen äänen suustani.

Joonas alkoi kysellä jotain mutta äänet ympärilläni alkoi muuttua vain pehmeäksi hyräilyksi, sitten kaikki vain pimeni.

----------------------------------