Mutakuoppa

5

Tökin perunaa haarukalla ruokahaluttomasti. Kuului ainoastaan veitsien ja haarukoiden autiota kilahtelua. 

Nojasin toisella kyynärpäällä pöytään ja peitin kaulan ruhjeet huolimattomasti hupparin kauluksella. Punaiset jäljet olivat ilmestyneet iholle lähes saman tien ja pahentuneet, kun pääsin kotiin. Olin lähtenyt koululta ensimmäisellä bussilla, johon olin ehtinyt. 

-Eikö maistu? Isä kysyi multa, kun olin tuskin koskenut ruokaani. Se vilkaisi pöydällä olevaa puhelintaan ja raapi vähän levottomana niskaansa, harmaantuvia hiuksiaan, joiden kikkarat mä ja Pyry oltiin molemmat peritty, se vähän vaaleampina kuin minä. Muuten mitään samaa mussa ja isässä ei sitten ollutkaan. Olin päätellyt, että mun suonissa virtasi lähinnä äidin suvun veri, kun enot olivat kuulemma olleet mun iässä ihan yhtä jääräpäisiä ja hankalia. Ei isä sitä ääneen sanonut, mutta kyllä mä tiesin, että se toivoi poikia saadessaan meidän kasvavan omissa oloissaan viihtyviksi mietiskelijöiksi, jotka se voisi vanhempana viedä kalaan ja opettaa autotallissa vaihtamaan talvirenkaat. Sellaisia poikia, kuin se itse oli ollut. Poikia, joita mä tai Pyry ei oltu.  

-On tää ihan hyvää, vastasin ääni aavistuksen käheänä ja pakotin muutaman mauttoman kalanpalan alas sen mieliksi, vaikka olisin halunnut lähinnä oksentaa. Join vettä päälle isoin kulauksin, kun kurkkua aristi. 

Me syötiin jäykkinä yhdessä kaikki neljä, vaikka ei tehty niin koskaan. Mä ja Pyry istuttiin vierekkäin, äiti ja isä meitä vastapäätä. Ne olivat joskus pitkiäkin aikoja poissa kotoa. 

Porukoilla oli oma kuljetusfirma. Aina oli jotain messuja ja muita paikkoja, missä ne liikeideaan markkinoivat. Matkustivat ympäri Suomea luomassa kauppasuhteita ja uusia kontakteja. Suunnittelivat jo ulkomaille laajentamista. Ja kun viimein tulivat kotiin, oli täälläkin tehtävä vain lisää töitä, jotta pysyivät aikataulussa.

Me oltiin jääty Pyryn kanssa keskenämme kotiin monesti melko nuoresta asti. Äiti ja Isä laittoivat meidän tileille rahaa ruokaa varten, käskivät soittaa, jos jotain sattuisi ja pian näkyivätkin enää vain auton takavalot. 

Kai ne olivat ajatelleet, että mä pitäisin isoveljenä Pyrystä huolta, mutta en mä sitä ikinä alkanut käskyttämään. Eikä se ikinä apua missään tarvinnutkaan. 

-Mitä ihmettä sun äänelle on tapahtunut? Oletko tulossa kipeäksi? Äiti kyseli, kun yritti saada edes jonkunlaista keskustelua käyntiin. Tämä oli kuitenkin ihan väärä aihe.

-En mä-

-Herran jestas! Mitä jälkiä sulla on kaulassa? Se keskeytti kauhistuneena. Olin päästänyt kauluksen laskeutumaan liikaa. Pyrykin kääntyi katsomaan. Mulkaisin sitä pahasti ja nostin kaulusta. 

-Ei mitään, sanoin jurosti, iskin haarukan perunan läpi. En mä halunnut puhua aamuisesta. En varsinkaan niille. 

-Ei kai tuollaisia tule itsestään, isä painosti. 

-Yhen kaverin kanssa vaan pelleiltiin, okei? Vastasin entistä turhautuneempana. Halusin, että porukat lakkaisivat kyselemästä. Tajuaisivat olla kerrankin hiljaa.. Syötäisiin vain kuin mikäkin täydellisen perheen perikuva, sitähän ne halusivat. 

-Ei siitä nyt hermostua tarvitse. Mä en voi välillä ymmärtää teitä poikia. Onko tuollainen teidän mielestä hauskaa vai mikä siinä on? Sen Timonko kanssa toi tapahtui? Äiti pudisteli päätään, mutta vaikutti silti melko huolettomalta, vaikka mun kaula oli punaisia jälkiä täynnä ja ääni paskana. Se oli itse kasvanut neljän vanhemman veljen kanssa ja suhtautui mun ja Pyryn töppäilyihin isää rennommin, koska oli tottunut siihen, että poikien pitää antaa olla poikia. 

-En mä ole ollut Timon kaveri varmaan kasin jälkeen, sanoin tympääntyneenä. Pyry kääntyi uudestaan mun suuntaan, yritti nähdä ruhjeet paremmin. Mä potkaisin sen sen jalkaa pöydän alla ja tämä tajusi lopettaa.