Revi haavat auki suudelmin

9

Verna puhaltaa savurenkaita ja katsoo samalla maisemia. Olemme mun parvekkeella nauttimassa aurinkoisesta säästä. Kerroin tytölle eilen kaiken, mitä Laurin luona tapahtui ja jopa mun ja Rasmuksen jutusta. Kaduttaa, etten puhunut Nooan kanssa ensin. Rasmus ei varmasti enää halua nähdä mua, se on ymmärrettävää ja mulle ihan oikein. Latelta on tullut muutama viesti, mutta en jaksa vastata sille takaisin. Eiköhän Nooa ole selittänyt sille jo koko jutun. Huomisesta koulupäivästä tulee varmasti hyvin kiusallinen. En varmaan pysty käyttäytymään Nooan lähellä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Helvetti. Miten mä onnistun aina sotkemaan kaiken?

Ehkä mun pitäisi lähteä vähäksi aikaa jonnekin muualle ja ottaa etäisyyttä tästä kaikesta. En pysty kohtaamaan Nooaa, en vielä. Otan puhelimen taskustani ja alan tutkimaan bussiaikatauluja. Mä haluan kotiin. En ole käynyt siellä pitkään aikaan, mutta nyt musta tuntuu, että olen siihen valmis. Eikä mulla toisaalta ole mitään muutakaan paikkaan, mihin voisin mennä. Äiti ymmärtäisi. Sitä tuskin hirveästi haittaisi, jos olisin siellä muutaman päivän, vaikka joutuisin olemaan ne päivät pois koulusta.

"Mitä sä selaat?" Verna kysyy ja heittää loput röökistään tuhkakuppiin.

"Lähden käymään porukoilla", vastaan. "Mä tarvin etäisyyttä."

Verna nyökkäilee hymyillen. "Kuulostaa hyvältä."

"Oikeesti?"

Luulin Vernan alkavan saarnata mulle, kuinka typerää pakeneminen on. Ongelmat pitää kohdata ja muuta sellaista, mutta tyttö pitääkin mun ideaa hyvänä. Mulla on ikävä Joosea ja Juusoa, mun pikkuveljiä tai no puolipikkuveljiä, jos nyt ihan tarkkoja ollaan. Meillä on eri isä. Sanon kuitenkin heitä aina pikkuveljeksi. He eivät ole mulle mitään puolikkaita.

"Joo joo", Verna sanoo. "Mä voin tulla saattamaan sua asemalle."

Seuraava bussi lähtee tunnin päästä. Menen sisälle ja alan heitellä vaatteita reppuun. En tarvitse paljon tavaroita mukaan, olenhan porukoiden luona vain pari päivää. Laitan Oonalle viestin, etten tule huomenna kouluun ja selittäväni koko jutun myöhemmin. Oona vastaa ymmärtävänsä ja kertovansa mulle, mitä tunneilla käsitellään. Kiitän tyttöä, pakkaan loput tavarat reppuun ja kävelen eteiseen. Verna odottaa mua jo ulkona. Olisin tietysti voinut kysyä Aatulta kyytiä, mutta ehkä parempi näin. En halua aina vaivata sitä, enkä mä edes tiedä, onko se nyt kaupungissa.

Päästyämme viimein bussiasemalle, Verna sytyttää itselleen uuden tupakan ja katselee ympärilleen. Mä seison tytön vieressä ja yritän miettiä jotain muuta kuin Nooaa tai Rasmusta. Mietin Iinaa ja Kaislaa. Ehkä mun pitäisi mennä niiden luokse, eikä kotiin. Se taitaa olla jo myöhäistä. Mulla on jo bussiliput ja bussi lähtee ihan kohta. Miksi mä keksin aina parhaat ideat liian myöhään? Helvetti mun kanssa. Mulle pitäisi pitää joku kurssi aivojen käytöstä tai sitten tehdä joku leikkaus, että mun aivot suostuisivat toimimaan ajoissa.

Bussi kaartaa aseman pihaan. Halaan Vernaa hyvästiksi, näytän kuskille lippuni ja menen paikalleni istumaan. Toivottavasti mun viereen ei tule kukaan. En jaksa ketään. Haluan istua rauhassa, katsella maisemia ja kuunnella musiikkia. Bussin lähtiessä viimein matkaan, kaivan repusta kuulokkeet ja avaan Spotifyn. Mun ei enää tee mieli kuunnella sitä Rasmuksen mainitsemaa bändiä, niinpä laitan soimaan yhden soittolistoistani, jossa on monen tyylistä musiikkia.

Laitan silmät kiinni ja yritän keskittyä biisin sanoihin. Mä jätän kaiken taakseni, en saa ajatella enää Nooaa ja Rasmusta, en ainakaan nyt. Äidille mun pitää varmaan selittää, miksi tulen sinne juuri nyt, mutta muille en aio kertoa mitään. Vieressäni ei istu kukaan, hyvä. Saan olla rauhassa.

Säpsähdän hereille, kun kuulokkeet tippuvat päästäni ja huomaan, että olen melkein perillä. Pakkaan tavarat takaisin reppuun ja katson ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Asemalta pitäisi vielä jaksaa kävellä noin puoli tuntia porukoille. Ei paha. Onneksi voi kuunnella samalla musiikkia.

Viimein bussi pysähtyy. Astelen ulos ja lähden kävelemään porukoille. Täällä ei ole mikään muuttunut. Sama kauppa, samat rakennukset, sama puisto, jossa tuli lapsena leikittyä ja oleskeltua myös vähän vanhempanakin. Virnistän, kun muistelen mun ja Iinan pelleilyjä. Laskimme liukumäkeä ja kiikuimme niin paljon, että melkein tuli paha olo. Käännyn siniharmaan omakotitalon pihaan. Täälläkään ei ole mikään muuttunut. Kaksosten ulkolelut ovat pitkin pihaa. Hyvä, että he vielä leikkivät ulkona. Nykyään kaikki vain tuijottavat ruutua, eikä ulkona näy juurikaan lapsia leikkimässä. Surullista.

Koputan oveen, mulla olisi avainkin, mutta tuntuu jotenkin epäkohteliaalta mennä sillä sisälle. Pian ovi avautuu ja äiti katsoo mua hämmentyneenä.

"Eemeli, mitä sä täällä teet?"

En vastaa mitään, kävelen vain sisään, riisun ulkovaatteet ja menen olohuoneeseen. Äiti tulee istumaan viereeni.

"Onko sulla huolia?"

En pysty katsomaan äitiä, niinpä tuijotan vain lattiaa ja mietin, mistä oikein aloittaisin. En oikeasti jaksaisi vatvoa ongelmiani, en nyt, mutta äiti ansaitsee kuulla kaiken.

Kerron äidille, miten tutustuin Rasmukseen ja miten lopulta loukkasin tätä. Kerron myös Nooasta ja tunteistani poikaa kohtaan. Äiti kuuntelee vaiti ja välillä nyökyttelee osoittaakseen, että kuuntelee. Tunnen itseni taas ihan idiootiksi. Mun ei olisi pitänyt mennä sanomaan Nooalle yhtään mitään. Tietenkään se ei tykkää musta, se olisi ollut liian helppoa.

"Voi Eemeli rakas", äiti sanoo, kun olen lopettanut kertomukseni. "Sä saat olla täällä niin kauan kuin haluat ja älä ajattele, että oot nyt pilannut kaiken. Monet ystävyydet ovat kestäneet erot ja ihastumiset. Jos teidän ystävyytenne on aitoa, niin se tulee kestämään tämän."

Nyökkään. "Mä ajattelin olla täällä pari päivää, etten jää kovin pahasti jälkeen koulussa."

"On mulla kyllä fiksu poika", äiti toteaa ja halaa mua lujasti.

"Ja mulla on ihan maailman paras äiti."

Ulko-ovi käy ja Juuso ilmestyy eteiseen. Poika on kasvanut aika paljon. Sininen paita ja siniset housut. Melkein naurahdan ääneen. Lempiväri ei ole selvästikään muuttunut mihinkään.

"Eemeli!" poika kiljuu ja juoksee syliini. Halaan pikkuveljeäni. Mulla on ollut sitä ihan hirveä ikävä. Juuso on jotenkin ollut aina enemmän mun perään, kun taas Joose viihtyy enemmän Aatun seurassa.

"Juuso, näytä Eemelille uusi huoneesi, niin mä teen sillä aikaa jotain ruokaa."

"Okei, tuu Eemeli!"

Nousen portaat Juuson perässä yläkertaan. Tämä ei kävelekään vanhan huoneensa ovelle, vaan pysähtyy mun entisen huoneen ovelle. Menen hetkeksi hämilleni, kunnes saan itseni liikkeelle. Huone on aika paljon muuttunut. Harmaat seinät on maalattu siniseksi ja seinillä on autotauluja ja julisteita.

"Pidätkö siitä?"

"Joo, se on upea."

"En jaksanut enää Joosea, se sotkee niin paljon."

Naurahdan ja pörrötän pojan hiuksia. Istun sängylle, otan yöpöydältä kirjan ja selaan sitä. Yhtäkkiä mua alkaa ahdistamaan. Ikävät muistot valtaa mieleni ja mun tekisi mieli häipyä tästä huoneesta, mutta pakotan itseni pysymään paikoillaan. Tämä huone saa muistot pintaan, vaikka se ei muistuta enää tippaakaan vanhaa huonettani. Nousen seisomaan ja kävelen ovelle. En kuitenkaan pysty liikkumaan, ahdistus vyöryy ylitseni. Lyyhistyn lattialle ja hautaan kasvot käsiini. Itkettää. Sattuu. Tuntuu, etten saa henkeä.

Joku kietoo kädet ympärilleni.

"Eemeli, ei oo mitään hätää. Mä oon tässä."

Käännyn katsomaan Juusoa. Se hymyilee mulle. Yritän hymyillä takaisin, mutta en taida oikein onnistua. Viime paniikkikohtauksesta on aikaa. Luulin jo päässeeni niistä eroon. Olin väärässä. Ehkä mun pitäisi käydä puhumassa ammattilaisen kanssa. Sydämeni rauhoittuu ja voin taas hengittää kunnolla.

"Kiitti Juuso", sanon. "Mennäänkö takaisin alakertaan?"

"Mennään vaan."

Kävelemme takaisin alakertaan. Äiti on juuri saanut ruuan valmiiksi ja laittaa astioita pöytään. Menen auttamaan. En halua olla vaivaksi, tykkään auttaa äitiä. Ruokapöydässä on hiljaista, kenelläkään ei taida olla mitään sanottavaa. Se ei haittaa. Välillä on hyvä olla hiljaa. Aion olla täällä pari päivää ja lähden sitten kotiin korjaamaan asiat. En voi paeta ongelmia ikuisesti.