Osaatko olla hiljaa?

1 Käärmeen kita

Joose

Maisemat vilahti ohi mun silmien. Olin matkalla uuteen kouluun uudessa kaupungissa, menossa täysin uusien ihmisten sekaan. Kyllä muuten jännitti.

"Oisko mun tosta pitäny kääntyä?" iskä kysäs äkkiä.
"Seuraavasta", mä sanoin.
"Huh. Joko me ollaan myöhässä?"
"Ihan ajoissa ollaan", hymähdin. Iskällä oli aina tapana hätiköidä ja panikoida.

Mun iskä oli ihan suomalainen perusjuntti. Sillä oli vaaleenruskeet lyhyet hiukset, siniset silmät ja kesän auringossa kärtsähtäny iho. Arkisin se laitto päällensä kulahtaneet farkut ja flanellipaidan, joi mustaa kahvia koko kupin tyhjäks lehtee lukien ja paineli sit töihin. Viikonloppusin se laitto saunan päälle ja rojahti sen jälkeen saunakalja kourassaan, pyyhe päällä telkun eteen.

Mun äitiki oli suomalainen, eli mut oli adoptoitu. Mun biologiset vanhemmat oli korealaisia, mut sen enempää mä en tiiä. Eikä mun oikeestaa tarvikkaan tietää. Äiti on kyllä vakuuttanu, et jos vaan haluun, se voi selvittää niitten yhteystiedot. Mut mitäpä mä niillä tekisin? Ne päätti sillon seittemäntoista vuotta sitte luopua musta ja se siitä.

Mä tykkäsin kyllä asuu Suomessa, siitä huolimatta et välillä ihmiset on pahimman luokan persläpejä nähessään ihmisen, joka ei näytäkkää ihan perinteiseltä suomalaiselta.

Oltiin nyt siis yhtäkkiä muutettu ihan toiseen kaupunkiin äitin työn perässä. Iskä sanoutu irti omasta työstään, lupas kattella lähempää töitä. On se jo käynykki muutamissa haastatteluissa, ei vaan oo vielä tärpänny.

Mä en sit taas niin innolla ollu heti mukana. Oli tarpeeks vaikeeta hankkia kavereita ala-asteen ykkösellä, miten se onnistuis kesken lukion toista vuotta? Vaikeuksista huolimatta sain koulusta muutaman kaverin, Miljan ja Amelian. Me kolme tultiin hyvin juttuun, nähtiin melkein päivittäin. Ja nyt meiän välillä oli yhtäkkiä yli sata kilsaa. Just sillon Ame laitto chattia meiän snäppiryhmään.

Ame: Tsemppiä Jooseppi, älä kuole 😁

Minä: No kiitosta vaa

Milja: Hyvi se menee👍🏻

En ollu mikään sosiaalisin tyyppi, siks mua pelotti, etten tuu saamaan kavereita ollenkaa. Pysyttelin luokassa hiljaa, viittasin sillon tällön pariin kysymykseen, sain hyviä arvosanoja kokeista ja sillei mun keskiarvoki oli yli ysin. Lukiossa se tottakai vähän romahti, mut eiks se ollu aika yleistä. Joka tapauksessa mä halusin pärjätä koulussa hyvin, tavoittelin nimittäin kirurgin uraa. Mut sen aika on sit joskus tulevaisuudessa.

"Jännittääkö jo?" iskä tiedusteli.
"No ei sillee", mä valehtelin. Oikeesti mun kädet hikos ja sydän hakkas, varsinki kun iskä seuraavaks kaarsi auton parkkiin. Mun edessä seiso iso koulurakennus, jonka pihalla parveili varmaan toista sataa nuorta. Tää paikka vaikutti just sellaselta käärmeen kidalta jossa kaikki muistutti toisiaan ja mä yksinäni olin erilainen. Pojat jahtas tyttöjä ja tytöt kuiski keskenään salaisuuksiaan, kaikki arvostelivat muita. Mä nielasin aika kuuluvasti ja toivoin olevani väärässä. Iskä taputti mua olalle.
"Kyl se siitä. Alaha mennä."

Pihalla mua vastaan kopsutti heti vaalee polkkatukkanen nainen isot silmälasit nenällään. Korot sillä ei ollu korkeet, mutta just semmoset, että ne kuulee kilometrien päähän.
"Joose Virtanen, eikö?" hän kysyi ja ojensi kättään hymyillen punasiksi maalatuilla huulillaan.
Mä nyökkäsin ja tartuin sen käteen. "Joo sehän mä."
"Mahtavaa! Mä olen Mirja Korpinen, vararehtori. Seuraas mua nyt rehtorin kansliaan hoitaa pari asiaa kuntoon ja sit etitään sulle oikee luokka", nainen ilmoitti ja lähti kohti ovia hirmuisaa vauhtia, hyvä että pysyin ees perässä.

Tästä se sit lähti.

// tästä se sit lähtee tosiaanki :D pidän sormet ristissä et motivaatio ja aika riittää tän kirjottamiseen🤞🏻 toivottavasti viihdyit tän tarinan ekan osan parissa<3