I guess you're still hurt if this is over (FINNISH)

Luku 4

A/N: Heh, oon koittanut vältellä näitä, koska olen ehkä maailman surkein kirjoittamaan omia kommentteja tarinoihini, mutta nyt alkaa tuntua, että tän kirjoittaminen on jo lähes velvollisuus!

Oon pitänyt aika pitkän tauon wattpadista ja kirjoitellut muille sivuille, jonka takia lukujakaan ei ole tullut. Olen pahoillani siitä, mutta nyt kun tulin takaisin ja kävin huvikseni katsomassa lukukertoja, ääniä ja kommentteja, hämmästyin todella.

Aiemmin tässä oli ehkä sata tai kaksisataa näyttökertaa ja muutama ääni, nyt niitä on kertynyt rutkasti enemmän ja kiitos siitä kuuluu teille lukijoille!

Vielä kerran anteeksi kovasti luvun myöhästymisestä, mutta tässä se vihdoin on! Toivottavasti pidätte, sillä tämä ei olisi koskaan valmistunut ilman teitä!

"Nicole, herää! Tuolla on mökki", Louis huusi innoissaan ravistellen minua hereille.

Voin vannoa, etten koskaan ennen ole noussut niin aikaisin ylös kuin tuona aamuna.

Hyppäsin ylös, ja heitin Louisin minulle jättämän takin hänelle ja lähdimme yhdessä juoksemaan puiden keskellä kohti pojan osoittamaa määränpäätä. Olin yhä aivan helvetin väsynyt, mutta kykenin vain nauramaan. Louis roikutti nahkatakkia kädessään niin, että sen toinen hiha roikkui maassa, mutta emme välittäneet.

Hän oli oikeassa. Jonkin matkan päässä, puiden siimeksessä ja nousevan auingon alla, näkyi kaareva, puinen katto. Siellä todella oli mökki.

Ehkä siellä on ruokaa, ajattelin juostessani keskellä lehtien ja havujen sekasortoa. Mielessäni häilyi kuva isosta juustohampurilaisesta, mutta pakotin ajatuksen pois. Jotain syötävää sieltä voisi löytyä, mutta hampurilaisia ei ainakaan. Banaanikin kyllä kävisi, ajattelin.

Kun mökki näkyi jo kokonaan, pysähdyimme puiden reunaan. Edessämme häilyi kaunis mökki ja sen iso piha ilman ainuttakaan puuta.

Katsahdin Louista ja sitten tuota pientä puumökkiä terassineen.

"Entä jos siellä on joku?" Louis kysyi ja raapi niskaansa pitkillä kynsillään.

Niimpä. Emme voisi vain rynnätä sisään jonkun taloon. Sitä paitsi, satanen vetoa, että meidät on etsintäkuulutettu. Jos joku näkee meidät... Luoja tietää, mitä siitä seuraisi.

"Tuota en tullutkaan ajatelleeksi... Mutta tähän aikaan vuodesta ihmisillä on niin paljon kiireitä töissä ja koulussa, että kuka sen kiireen keskellä kerkeäisi lomailemaan? Sitä paitsi, jos yhtään olen pysynyt laskuissa mukana, nyt on tiistai, viikko on juuri alkanut, eikös viikonloppuisin yleensä käydä mökillä, ei tiistaisin?" vastasin katsoen yhä epäilevän näköistä Louista.

"Minusta nyt on maanantai. Eivätkö ihmiset usein ota viikon ensimmäisen päivän vapaaksi viettääkseen pitemmän viikonlopun? Ja jos siellä on eläkeläisiä, he voivat hyvin lomailla keskellä viikkoakin. Tämä oli sittenkin huono idea."

Huokaisin. Itsepä hän minut tänne käski.

"Emme me tähänkään voi jäädä. Ota tai jätä, minä menen ainakin", sanoin päättäväisesti ja lähdin kävelemään kohti pihan kaltevaa nurmikkoa

Louis tarttui minua ranteesta ja käänsi ympäri. Koitin riuhtoa kättäni irti, mutta hänellä oli tiukka ote, jolle en voinut mitään.

"Nyt kuuntelet! Ehkä emme voi jäädä tähän, mutta emme me tuonnekaan voida mennä. Tajuatko yhtään, mitä tapahtuu, jos siellä onkin joku? Olen kuullut, että useat alaikäiset ovat joutuneet lastenkotiin karkumatkansa takia. Sitäkö haluat, Nicole? Minä en! Sinä ehkä selviäisit siellä hetken aikaa ennen kuin täytät kahdeksantoista vuotta, mutta tajuatko mikä kohu siitä seuraisi? En saisi taaskaan olla rauhassa sekuntiakaan!" hän huusi korottaen ääntään. En ollut koskaan nähnyt Louista niin vihaisena.

"Minähän en tänne jää. Jos käyn katsomassa onko siellä ketään ja ilmoitan jos ei ole? Sopisiko se?" kysyin hieman varoen, sillä tuo Louisin uusi puoli hieman pelotti minua.

Hän päästi vihdoin irti kädestäni ja sanoi: "Hyvä on, mutta minä en vastaa seurauksista jos siellä on joku."

En vastannut mitään, vaan lähdin avojaloin kävelemään aamukasteesta kosteaa nurmea pitkin. Sitä ei oltu leikattu pitkään aikaan, taas yksi merkki siitä, että talo oli tyhjä. Katsoin taakse ja huomasin Louisin katsovan puu takaa jännittynyt ilme kasvoillaan. Hymyilin hänelle ja jatkoin matkaa, enkä voinut olla huomaamatta, miten sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä.

Kun saavuin ovelle, nielaisin palan kurkustani ja soitin käsi täristen ovikelloa. Ei vastausta. Käänsin kahvan hitaasti alas ja avasin oven saranoiden naristessa inhottavasti.

Loin viimeisen vilkauksen metsänreunasssa seisovalle pojalle ja astuin sisään huhuillen samalla lausetta "Onko täällä ketään?" yhä uudestaan ja uudestaan.

Rehellisesti sanottuna, talo oli pettymys. Vaikkei sieltä ketään löytynykään ja se pihalta katsottuna näytti melkein kartanolta, oli se sisältä kuitenkin vain aivan tavallinen hirsimökki - hieman keskivertoa suurempi tosin.

Mökistä löytyi pieni keittiö kaappeine ja pöytineen, oleskeluhuone, jota koristi nahkainen sohva - talon ainoa huonekalu, jota ei oltu valmistettu puusta - ja kaksi kohtuusuurta makuuhuonetta toinen kerros- ja toinen parisängyllä varustettuna, sekä pieni vessan ja kylpyhuoneen yhdistelmä.

Astelin takaisin pihalle ja huusin Louisille: "Voit tulla, täällä ei ole ketään!"

Kun hän oli kiertänyt mökin useaan kertaan varmistaakseen, ettei siellä ollut ketään, hän vihdoin rentoutui ja istui viereeni sohvalle.

"Mitä me tänään tehdään?" kysyin hymyillen.

"Minusta tuntuu, että menen nukkumaan. Emme ole nukkuneet kunnon sängyssä moneen yöhön ja minulle on ainakin kertynyt melkoisesti univelkaa. Pienet päiväunet eivät tekisi pahaa sinullekaan."

Ei hassumpi idea, ajattelin ja valtasin kerrossängystä korkeamman pedin Louisin asettuessa alempaan ja vain makasin siellä tuntikaudet, kun en saanut untakaan.

Vai että päiväunet, naurahdin kun näin ikkunasta hämärän laskeutuvan. Louis ei herännyt hetkeksikään vaan nukkui sikeästi yön yli ja minäkin sain vihdoin unen, kun täysikuun säteet valaisivat huonetta keskiyön kunniaksi.