Tulppaanien tarinat -novellikokoelma

Ystävän menetys

Näkökenttäni rajoilla välähtelevät kuvat nopeaan tahtiin. Ystäväni valkoinen takin hiha vilahtamassa nurkan taa. Rupatteleva joukko luokan edessä. Joukko mustiin pukeutuneita rinnakkaisluokkalaisia, joiden seuraan ystäväni häviää. Sitten kaikki muuttui. Tärisen ja kyyneleet vierivät poskelleni. En halua muistaa...

Ystäväni iloinen hymy on kadonnut. Hän kävelee ohitseni katse synkkänä musta huppari yllään. Minut ohittaessaan hänen kasvoillaan käy tuskaisa ilme. Mutta minä käännän katseeni. Miksi?

Nojaan seinään. Päätä puristava jomotus alkaa. Sänky on lohduttavan pehmeä. Jospa voisin vain nukahtaa ikiuneen ja unohtaa kaiken.

Ystäväni vieneet rinnakkaisluokkalaiset astelevat kohti minua. Satuttavat sanat tuntuvat sydämessäni. Ystäväni saapuu paikalle ja asettuu puolustamaan minua. Silloinen lämpö on hävinnyt. Miksi hän ei olisi voinut vain olla hiljaa?

"En tuu kouluun." Lyhyt viesti ystävältäni. Ensimmäinen moneen kuukauteen. "Ok." Kunpa olisi keksinyt jotain muuta.

Ravistelen päätäni ja nostan sitten tyynyn kasvoilleni. Hetkessä se on jo märkä. Tukahdutan huudon ja puristan silmäni kiinni. Pään jomotus pahenee.

Koulu täynnä ihmisiä, mutta silti aivan tyhjänä. En enää jaksanut pitää hymyäni yllä. Kasvoni valahtavat kalpeiksi, synkiksi.

Mustiin pukeutunut oppilasryhmä seisomassa edessäni. Kuuntelen heidän pilkkaansa siitä välittämättä. Kylmänä kuin jää. Kovana kuin kivi. Seuraavassa hetkessä olen kaupungilla. Mustiin pukeutunut nuorisojoukko juo alkoholia ja käyttää huumeita. Otan ensimmäisen kulauksen.

Makaan tuntemattomassa paikassa. Ilmeisesti sairaalassa. Ryhmä, johon kuuluin on poissa. Ainoastaan muutama valkoisiin pukeutunut henkilö pörrää vierelläni. Ystävälläni oli valkoinen takki...

Heitän tyynyn seinään ja asetun kyljelleni. Poskeni ovat märät kyynelistä. Yritän lopettaa niiden virran, mutta en onnistu. Kukaan ei näe. Tämä ei haittaa.

"Nähdäänkö?" Pohdin viestin laittamista pitkään. Liian monta päivää. Pimeä huone. Muistot. Päivästä toiseen sitä samaa. Koulu on jo jäänyt taakse. Siellä käyvät normaalit ihmiset, en minä.

Lopulta viesti lähtee. Tuijotan puhelinta vastausta odottaen koko yön. Vastaus tulee aamuyöllä: "emt." Nostan peiton päälleni ja piiloudun sen turvaan. Se ei riitä, ajatukset pääsevät läpi. Muistot pysyvät mukanani aina.

Kävelen illan hämärissä tuttua reittiä ystäväni talolle. Painan ovikelloa. Ystäväni äiti avaa oven. Hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin ennen, paitsi että niitä painaa huoli. "Kuka sinä olet?" Kysymys pysäyttää minut. Kuka minä olen? En ainakaan se sama minä, jonka ystäväni vanhemmat tunsivat.

Koputus ystäväni huoneen ovelle ja piinaava hiljaisuus. Avaan oven itse ja katson ympärilleni. Ikkuna, josta karkasimme pieninä ulos ukkossäällä on auki. Vihlova kipu tuntuu puristavana vatsassani.

Makaan vuoteellani peiton alla kippurassa. Tarvitsen ystävääni. Tarvitsen apua. Poimin puhelimen käteeni. "Apua!!" Viesti lähtee eteenpäin. Käyn läpi erilaisia nettisivustoja. En halua enää muistella. En halua enää elää näin. "Apua!!!" Ystäväni vastaus kilahtaa puhelimeeni, joka on ainoa valo koko huoneessa, tukahdettuna sekin.

Tärisen ja pala kurkussani kasvaa. Liian pitkään piilossa pidetyt tunteet haluavat päästä vapauteen. Avaan suuni, mutta huutoa ei tule. En ole valmis. En vielä.

//Kirjotin tän koulussa joskus toukokuun loppupuolella. Tehtävänä oli kirjoittaa tšehovilainen eli psykologinen novelli. Tästä tuli synkempi, mitä mun tarinat yleensä on, mutta toivottavasti tykkäsitte. Olisi kiva, jos antaisitte palautetta! Ja vaikka myös jakaisitte tätä tarinaa, kun en vielä ole kovin tunnettu täällä :)