𝐾𝑒𝑠𝑎̈𝑦𝑜̈ // 𝑂𝑙𝑒𝑘𝑠𝑖

40. Kesäyö

Klo 2.49

Aleksi
Mä herään koputukseen. Kierähdän Ollin päältä pois ja astelen ovelle. Mä avaan oven ja saman tien mä tunnen mun sukkien kastuvan. Mitä hittoa?
"Helvetin äkkiä yläkannelle! Tää laiva uppoaa!" mies oven takana huutaa paniikissa ja jatkaa matkaansa muiden hyttien ovelle. Voi vittu. Jos mä tänne kuolen, mä petän lupaukseni äidille. Ei sillä että se olisi isoin murhe tällä hetkellä.
"Olli ja Joonas, vitun äkkiä ylös!" mä huudan ja menen tönimään kumpaakin hereille. Pakko päästä täältä elossa pois.
"Hh... mitä?" Olli kysyy unisena. Mä heitän sille jotkut sen matkalaukussa olevat vaatteet.
"Tää laiva uppoo! Pitää päästä saatanan nopeesti yläkannelle jos elossa halutaan selvitä!" mä huudan ja Ollikin tajuaa tilanteen vakavuuden. Mä vedän päälleni farkut ja hupparin ja taskuun sujautan puhelimen. Mun sukat on jo aivan litimärät ja auki olevasta ovesta valuu koko ajan lisää kylmää vettä hyttiin.
"Toivottavasti muut on hereillä" Joonas tokaisee sängyltä vetäessään vaatteitaan ylleen.
"Mä käyn kattomassa!" mä ilmoitan. Mä kahlaan käytävälle ja huomaan Tommin, Nikon ja Joelin huoneen oven olevan auki. Mä kurkkaan sisään ja huomaan niiden olevan paniikin vallassa. Niko tonkii tavaroitaan, Joel istuu sen sängyllä kädet korvillaan jalat täristen. Tommi taas pukee rauhallisesti vaatteita ylleen.
"Noni Joel. Nyt vittu mennään! Me hukutaan tänne muuten" mä huudan Joelille ja vedän sen ylös sängyltä. Se katsoo mua hetken itkuisin silmin ja alkaa sitten pukemaan. Kuluu minuutti, kunnes me ollaan valmiita jättämään kyseinen hytti taakse. Me kahlataan nyt jo puolen metrin syvyisessä vedessä mun, Ollin ja Joonaksen hytin ovelle. Meidän ohi kahlaa paljon porukkaa. Kiljuntaa, itkua ja huutoa kuuluu joka suunnasta. Kaikki on paniikissa, yksikään ei hymyile. Ei hymyilylle kyllä ole edes aihetta tässä tilanteessa.
"Ootteko te valmiita?" mä huudan Ollille ja Joonakselle. Ne nyökkää ja rämpii käytävälle meidän neljän muodostaman jonon jatkeeksi. Tommi lähtee johtamaan meidän joukkoa yläkantta kohti. Se on varmaan ainut meistä joka täällä osaa kulkea. Joonas nyt ei laivalla oppisi kulkemaan vaikka asuisi täällä.

Timeskip yläkannelle:
Heti meidän päästyä kannelle, koko tilanne realisoituu mun pään sisälle ja mä tajuan että me ollaan oikeasti hengenvaarassa. Mä näen laivan keulan olevan rutkasti lähempänä veden pintaa kuin perän. Ei tule menemään kauaa että keula painuu jo veden alle. Sanokaa mun sanoneen...
Kyyneleet alkaa väkisinkin valua mun poskilla mun katsellessa ihmisiä jotka juoksentelee paniikin vallassa ja yrittää parhaansa mukaan päästä pelastusveneisiin. Myös muut jätkät katsoo tilannetta todella järkyttyneinä. Ei meidän rentouttavan ja hauskan risteilyn näin pitänyt päättyä.
"Meidän pitäis kai... yrittää pelastautua" mä kuulen Nikon sanovan hiljaa. Varmasti jokainen meistä on enemmän tai vähemmän shokissa. Eikä mikään ihme. Kuoleman hädässähän me ollaan...
"Joo..." Olli vastaa hitaasti. Sen kasvoilta huokuu järkyttyneisyys enkä mä pysty pitämään itseäni aloillani. Mä syöksyn halaamaan Ollia ja eikä mun kyyneleille näy loppua. Olli halaa takaisin tiukasti.
"Mä en oo valmis menettämään sua" mä kuiskaan Ollin korvaan. Tuo jätkä on parasta mitä mulle on tapahtunut, enkä mä todellakaan halua luopua siitä. Jos nyt aika jättäis siitä, niin se jättäis myös todennäköisesti musta.
"Et sä menetäkään" Olli vastaa. Mä vetäydyn vähän kauemmas Ollista ja katson sen kyyneleistä kosteita silmiä.
"Nyt jätkät mennään. Tuolla on vissiin vapaa pelastusvene" Joel huudahtaa ja samassa mä tunnenkin jonkun nappaavan mun ranteesta kiinni. Tommi vetää mua pelastusvenettä kohti mun vetäessä Ollia mukanani.
"Hei mitä jos tää on tässä? Jos me kuollaan? Tai vaikka vaan yks meistä? Mitä me tehdään?" Joonas kyselee hätääntyneenä. Kieltämättä nuo samat kysymykset pyörii mullakin päässä, mutta nyt tärkeintä olis keskittyä siihen ettei niin pääsisi käymään.
"Joonas. Sitä mietitään sitten myöhemmin. Nyt tehdään kaikkemme sen eteen ettei noin tarvis miettiä" mä sanon Joonakselle. Se katsoo mua hetken surullisena, mutta sitten sen ilme muuttuu itsevarmaksi, melkeinpä uhkaavaksi.
"Mä meen kotiin joko teidän kaikkien kanssa, tai sitten en mene" Joonas tokaisee.
"Voi Joonas" Niko sanoo ja halaa nopeasti blondia.

Timeskip 30min:
Tilanne on nyt edennyt siihen suuntaan että me ollaan edelleen laivassa. Tarkemmin sanottuna laivan päällä. Laiva on kääntynyt pystyasentoon ja me kuus noin kymmenen ihmisen lisäks, ollaan polvillamme tän laivan perän päällä. Täällä ei yllättäen ole enää pelastusveneitä. Me ei ehditty yhteenkään ja puolet niistä kaatui ihmisten hätiköinnin seurauksena. Mä en rehellisesti sanottuna usko että me selvitään.
Joka puolella on henkensä edestä huutavia ihmisiä, mutta jokainen meistä on niin shokissa, että me ei osata muuta kuin tuijottaa järkyttyneinä meidän ympärillä vallitsevaa sekasortoa. Mun on kuitenkin pakko kääntyä mun elämän tärkeintä ihmistä päin vielä viimeisen kerran.

"Olli. Kai sä tiedät että vaikka me kuoltais, tai vaan jompikumpi, mä rakastan sua ikuisesti" mä huudan itkien Ollille metelin yli. Se kaappaa mut halaukseen ja mä rutistan sitä tiukasti. Voi kun sä vaan selviäisit. Muulla ei ole mulle väliä.

"Tiedän. Ja sun pitää tietää että mäkin rakastan sua, aina ja ikuisesti" Olli sanoo ääni väristen ja suutelee mua kuin viimeistä päivää. Tässä tapauksessa tuo ei taida jäädä pelkäksi sanonnaksi...

"EI ME OIKEESTI SELVITÄ. EI HELVETISSÄ!" mä huudan. Laivasta on enää kaks metriä pinnan yläpuolella. Kaikkialla meidän ympärillä kelluu satoja ihmisiä. Osa niistä on jo kuollut. Sen mä tiedän siitä että kiljunta ja huuto on huomattavasti vähentynyt. Tätä mä en odottanut näkeväni ikinä...

"YRITETÄÄN SILTI. YRITYS ON TÄRKEIN EIKS NII?" Olli huutaa ja tarttuu mun kädestä kiinni. Se tarttuu myös Joonaksen kädestä kiinni ja siitä lähtee dominoefekti jonka seurauksena me kaikki pidetään toisiamme kädestä kiinni. Laiva on ihan kohta kokonaan pinnan alla.
"SIT KUN MÄ SANON, KAIKKI HENGITTÄÄ SYVÄÄN JA SULKEE SILMÄT. ME KYLLÄ SELVITÄÄN TÄSTÄ!" Olli huutaa. Kaikki nyökkää ja me valmistaudutaan Ollin antamien ohjeiden noudattamiseen.

"NYT!!!" Olli huutaa.
"Oli kiva tuntee" Joel sanoo, vetää syvään henkeä ja sulkee silmät. Me muut seurataan perässä ja pian mä tunnenkin hyytävänkylmän meriveden ympäröivän mut. Virta yrittää repiä meitä, kuutta ystävystä, irti toisistamme. Mä yritän kaikin voimin pitää Ollin kädestä kiinni.
Mä en halua vielä kuolla. Mä en oo valmis menettämään sua.

Laiva vajoaa kokonaan pinnan alle ja aiheuttaa pyörteen. Mun voimat loppuu ja mun käsi Ollin vastaavasta irtoaa.

Kaikki pimenee.

Tässä tää oli.

———

Kesäyö

siitä kaikki alkoi.
Tai ainakin tämän nuoren parin tarina.
Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta.
Yhtäkkiä erottamaton kaksikko.
Vaikeuksia oli,
onnea myös.
Vahva side kahden pojan välillä,
jotka rakastivat toisiaan
ja tulevat aina rakastamaan.
Vaikka sitten seuraavassa elämässä.

Kesäyö

siihen kaikki päättyi.