Never be the same

Tuttu ja turvallinen

Peilistä mua tuijotti siniset silmät jotka näyttivät jotenkin kovin vierailta. Tai paremmin sanottuna ehkä juuri todella tutuilta. Niistä vain oli haihtunut se jokin, joka oli saanut ne alunperin näyttämään täysin vierailta. Pelko, itseinho... joku vastaavanlainen tunnetila jonka kanssa mä olin sattuneesta syystä kamppaillut jo pitkän aikaa. Nyt sitä jotain ei enää näkynyt.

Harjailin vielä hieman kosteaksi jäänyttä ja aina yhtä takkuista hiuspehkoani, suihkien sekaan ties mitä selvityssuihkeita. Ei niistä tämän kanssa paljoa apua tainnut olla. Tuskin tähän auttoi enää mikään muu kuin sakset ja ammattiapu. Pikemminkin ehkä raivaussaha tai viikate... niin järkyttävässä kunnossa ne olivat.

Ensimmäistä kertaa elämässäni mä sain sanoa olevani ylpeä itsestäni ja todella tarkoittaa sitä. Mä olin pitänyt täysin ylitsepääsemättömänä sitä ajatusta et olisin lähtenyt jätkien kanssa saunaan. Nyt sen esteen yli oli kuitenkin hypätty ja siitä selvitty kunnialla. Mä sain taputtaa itseäni olkapäälle ja ihan ansaitusti. Vai mitä?

Laskin mustan hiusharjan kädestäni ja sammutin vessasta valot. Onneksi mun ei sentään tarvinnut suunnistaa sänkyyn ihan pilkkopimeässä. Se toi aina omanlaisensa haasteet... mä en niinkään välittänyt ylimääräisistä kompastuskivistä matkalla kun niitä tuntui tulevan ihan pyytämättäkin.

Laitoin oven kiinni perässäni ja lähdin suuntaamaan kohti sänkyä. Niko makoili peittojen keskellä jalat ristissä ja puhelin kädessä. Sen katse näytti keskittyneeltä.

Vielä hetki sitten mä en olisi voinut edes kuvitella tekeväni tätä mutta nyt se tuntui vain normaalilta. Eihän mulla ollut enää vaaleanpunaisia rakkauden hämärtämiä laseja joista mä olisin tilannetta katsonut. Ne oli vain kadonnut...

Istuin sängyn toiselle puolelle ja sain samantien Nikon kiinnittämään huomionsa muhun. Se laski luurinsa sängylle ja kääntyi katsomaan muhun odottavasti.

"Mitä?" kysyin huvittuneena.

Sen katse oli kiinnostunut ja lempeä. Mä en oikein tiennyt mitä se multa odotti. Ei mulla mitään erikoista sanottavaa tähän väliin ollut.

"Ei mitään" tuo vastasi hymyillen.

Se kohautti hartioitaan ja taputti varovasti vierellään olevaa tyhjää kohtaa. Katsoin sitä hetken epäröiden ja mietin oliko tämä nyt välttämättä kovin aiheellista... mutta toisaalta..

Menin kaikesta huolimatta Nikoa lähemmäs ja kävin sen vierelle makuulle. Painoin pääni tyynylle ja käännyin kyljelleni kasvot miestä kohti.

Se hymyili ja siirsi hiuksia syrjään mun kasvoilta. Sen lähellä oli niin tuttua ja turvallista. Ihan kuin ennen vanhaan.. kuin kaikki olis ollut yhtäkkiä ennallaan. Paitsi ettei ollut...

"Nuku hyvin" se sanoi ja kääntyi hieman musta poispäin.

Katsoin sitä hetken hämmentyneenä ja huokaisin hiljaa. Mä kun luulin että sillä olis ollut jotain oikeaakin asiaa...

"Hyvää yötä" vastasin ja käännyin sitten itsekin omalle puolelleni, selkä Nikoon päin. 

Vedin toisella kädellä peittoa päälleni ja etsin parempaa asentoa. Miten mä en vielä muka ollut tottunut nukkumaan vieraassa sängyssä... se tuntui aina yhtä oudolta..

"Niko?" sanoin kysyvästi.

Kuulin sen kääntyvän kyljelleen ja jäävän odottamaan jatkoa mun sanoille. Siitä mä en ollut ihan täysin varma itsekään...

"En koske suhun ilman lupaa jos sitä pelkäät.. halusin sut vaan lähelle" se sanoi yhtäkkiä. 

Mulla ei ollut ajatustakaan tuollaisesta.. oikeastaan vähän jopa päinvastainen. En mä pelännyt enää läheisyyttä niin paljoa.. osa musta jopa kaipasi sellaista hieman. Joonas oli näemmä pystynyt ihmeisiin... se oli aina niin läheisyydenkipeä. Sen kanssa piti aina halailla leffaa katsoessa tai ihan alkuun samassa sängyssä nukkuessa se halusi mut lähelle. Tietenkin omia rajoja kunnioittaen ja kuunnellen. 

"En mä sitä.." sanoin hiljaa.

En mä tiennyt oikein itsekään mitä mahdoin tarkoittaa. Ehkä mä vaan ajattelin Nikon uskaltavan tulla jo lähemmäs. Toisaalta mä myös ymmärsin sen epävarmuuden. Mä olin mikä olin...

"Voitko ottaa mut lusikkaan?" kysyin varovasti.

Käänsin päätäni hennosti Nikon suuntaan ja sain siltä vastaukseksi vain huvittuneen hymähdyksen. Se tuli mua lähemmäs ja lähemmäs kunnes sen rinta painautui mun selkää vasten. Käsi kietoutui varovasti mun kyljelle ja leuka painautui olkapäälle. Tätä mun oli ollut ikävä... ihan totta.

"Mä oon todella ylpeä susta" se sanoi yhtäkkiä.

Siksikö että minäkin kaipasin läheisyyttä? Olihan sekin toki ylpeyden aihe, ei siinä mitään..

"Olit tosi rohkee tänään" se jatkoi.

Niin se meinasi aiempaa uinti-saunakierrosta.. kieltämättä mä olin itsekin ylpeä itsestäni. Ja mun kohdalla se oli paljon.

"Kiitos että autoit" vastasin.

En mä ilman Nikon kannustusta ja auttavaa kättä, olisi siitä selvinnyt. Se löysi keinot pitää mut rauhallisena.. ainakin silloin tällöin. Osasinhan mä sille suuttuakin. Nyt vain ei ollut mitään tarvetta moiselle. Juuri nyt Niko oli se oikeanlainen tuki ja turva mitä mä tarvitsinkin. 

***

Yleisön(kröhkröh)pyynnöstä uutta osaa tähän :)) Koitan seuraavaks saada teille Oleksia (: