Varjosuudelma

14 - paljastus

Joakim

Sunnuntaina mun herätessä mun oloni on kevyt kuin lehdellä, joka on juuri ruskan alkaessa lähtenyt puusta tuulen mukana omille teilleen. Mä nousen ylös jo ysiltä, teen läksyt maanantaille valmiiksi ja lähden sitten pitkästä aikaa salille. Mulla on sinne vielä vuoden kestävä puoleen hintaan oleva jäsenyys, juttu jonka laitos järjesti mulle avokätisesti. Se on kyllä ollut suuri tekijä mun mielenterveyden kanssa, kun niinä tyhjinä ja ahistavina päivinä on ollut paikka, minne on voinut halutessaan paeta. Yleensä mä pyydän Oliverin seurakseni, mutta tällä kertaa mä nappaan ikivanhat langalliset kuulokkeet eteisen lipastosta ja salikassi olallani lähden itsekseni ulos.

Koko matkan hikiselle salille asti mä mietin eilistä iltaa, Minttua, sinipään huulia ja niiden tuntua omillani. Mä melkein laitan sille viestiä, mutta koska en ihan yli-innokkaalta halua vaikuttaa, se jää tekemättä. Maanantai tuntuu siedettävältä, koska mä tiedän saavani istua psykan valinnaisessa Mintun kanssa. Ainakin mä toivon, että se liittyisi meidän ryhmään, mä ymmärsin Mintun puheista sillä käyneen Jaanan kanssa aika ohraisesti. Janin ajatteleminen saa mut näkemään punasta, on sillä jätkällä otsaa pettää toista painamalla sen kaveria ja samalla esittää kovinkin katuvaista.

Mä treenaan hyvät pari tuntia ja ilokseni totean, etten mä ole ihan rapakunnossa. Mielessäni mä suunnittelen aloittavani taas kolmen päivän treenirytmin. Mä käyn pukuhuoneiden suihkussa, sillä mulla ei ole kiire minnekkään. Kun mä suihkun jälkeen puen päälleni puhtaat vaatteet, mä samalla avaan puhelimeni huomaten Angelan laittaneen mulle viestiä. Mä kurtistan kulmiani meidän aika sensuellille viestikeskustelulle, jota nyt koristaa Angelan uusin tekstiviesti. Se ei sisällä onneksi muuta kuin lauseen.

Meidän pitää nähdä, mulla on sulle asiaa.

Aika pidemmänkin kuin minuutin ajan mä ajattelen miltei kirjoittavani kieltävän vastauksen. Pieni ääni mun päässäni kuitenkin kuiskaa, että se olisi erittäin kusipäistä. Huokaisten mä mietin miten Minttu haluaisi mun tekevän, tai millaista tekoa se arvostaisi, ja vastaan sitten myöntävästi. Ainakin mä voisin selvittää asiani kunnolla Angelan kanssa, jotta voisin satasella keskittyä Minttuun. Angela lupaa tulla illalla käymään ja mä laitan ainoastaan peukun, ei mun muuta tarvitse runoilla. Puhelimen sujahtaessa mun taskuuni mä tunnen oudon tunteen, kuin juuri tehty päätös tulisi vaikuttamaan mun elämääni enemmänkin. Mä kuitenkin ravistan typerän tunteen pois ja lähden ulos rakennuksesta ja suuntaan oikealle bussille päästäkseni kotiin.

Kotioven avauduttua mä tungen saman tien salivaatteet muun likapyykin kanssa pyykinpesukoneeseen ja muistelen samalla aikoja, kun mä lapsuudenkodissani jouduin pesemään pyykkiä käsin altaassa koneen mennessä rikki - uutta ei ilmennyt ennen kuin isä tajusi koko höskän olevan kaput. Se oli juuri ennen mun huostaanottoani. Mä kuitenkin pudistelen ikävät muistot pois mielestäni ja siirryn keittiöön valmistamaan ruokaa.

Pastan ja jauhelihakastikkeen ollessa valmis mä istun sohvalle syömään ja katsomaan sarjaa. Kun mun kupuni on täysi ja jakso katsottu, mä katsahdan kelloon joka näyttää yhtä. Olisi vielä rutkasti aikaa ennen kuin Angela tulisi, enkä mä oikein tiedä mitä tehdä. Mä melkein soitan Mintulle, mutta pysäytän toiminnan samalla miettiessäni, etten mä olisi vain liian yrittäväinen. Mä en halua antaa itsestäni mitään riippujan kuvaa. Niinpä mä päädyn tekemään jotain ihan muuta, se pitäisi joka tapauksessa hoitaa pois alta. Mä olen yrittänyt vältellä sitä, mutta eipä auta.

Mun seisoessa valkean, rauta-aitojen ympäröimän rakennuksen edessä, musta tuntuu vähän huonovointiselta. Mulle tulee mieleen ensimmäinen kerta, kun mä vierailin täällä ja näin mun elämäni tärkeimmän ihmisen zombin tapaisena. Se säikäytti mut silloin puolikuoliaaksi, ja mä päätin, etten koskaan enää palaisi tänne. Nyt mun on kuitenkin pakko, niin kuin monilla edellisillä kerroilla. Aada ilmoitti mulle viime viikolla, että äiti on taas kirjattu sisään. Itsensä vai jonkun muun toimesta, sitä mä en tiedä.