Maanpako

Luku 0: Eemeli

Varoitukset: kärkevä kielenkäyttö, mielenterveysongelmat, seksuaalinen sisältö, kuolema, päihteet.

Eteneminen omaa harkintakykyä käyttäen. Näitä varoituksia ei tulla merkitsemään uudestaan.

Eelis

"Valitettavasti työsuhteemme päättyy tänään. Työsuoriutumisesi on ollut puutteellista ja olet ollut luvattomasti poissa useita kertoja."

Näillä sanoilla koeaikani viimeinen päivä päättyi pikkukaupungin kotoisessa kuppilassa. Seisoin suuren ja apean tiilirakennuksen edustalla, valmiina kohtaamaan vanhempieni pettyneet katseet. Kolmannes koeaikani oli epäonnistunut yhtä loistokkaasti kuin kaksi edellistäkin, mutta tällä kertaa olin poistunut teennäinen ilme kasvoillani. Siinä hetkessä olin pohtinut, että kohta kaupungista loppuisi kahvilat kesken -missä minä sitten työskentelisin? Toki voisin puljuta kelan tuissa elämäni loppuun asti, mutta vaihtoehdolle vanhempani eivät olisi varmasti lämmenneet. Vasta hetken kuluttua alun perin poistuttuani kahvilasta olin ymmärtänyt, mitä oikeasti oli tapahtunut. En tiedä pelkäsinkö kohdata enemmän vanhempieni reaktiota vai pettymystä itseeni.

"Tämä on jo kolmas kerta -kolmas. Sun olis otettava itseäs nyt niskasta kiinni ja löydettävä töitä tai opiskella toinen ammatti, jos ei huvita", äitini saarnasi työhuoneessaan. Oli vaikea keskittyä edestakaisen, marssivan korkokenkien kopinan ja seinäkellon painostavan tikityksen vuoksi. Pyörittelin hermostuneena paidanhelmaa hyppysissäni, katse sylissäni. Lattialle oli pudonnut pieni paperilappu, jonka minun teki niin mieli nostaa rikkoakseni jännittyneen ilmapiirin.

"Sun ois otettava nyt vastuuta itsestäs ja omista teoistais. Sun ikäisenä sisarukses oli jo yliopistossa -ja entä se Miikka? Miikkakin työskentelee jo opintojen ohella. Sana leviää nopeasti kulmilla, hyvä jos seuraavaan työpaikkaan edes ottavat koeajalle." Vastaava reaktio oli odotettavissa. Oli vain kestettävä loppuun asti, nöyränä ja hiljaa, vaikka tekikin mieli puolustautua ja hajota siinä. Tiesin kyllä epäonnistuneeni jälleen, mutta äitini reaktio ei tilannetta ainakaan lohduttanut yhtään. Oliko kannustavat sanat ja halaus niin vaikeita?

Opiskelu ei ollut sujunut minulta. Toisin kuin sisaruksillani minulla ei ollut ilmiömäisen akateemista teoriapäätä. Vanhempani usein sanoivat, että tarpeeksi työtä tehdessäni voisin saavuttaa paljon. Ongelmana oli se, ettei kukaan koskaan määritellyt, paljon työtä oli tarpeeksi. Ammattikouluvuodet olivat olleet suosikkejani, kun pääsi käytännönläheisesti tekemisen kautta oppimaan. Valmistuttuani kaikki kääntyi kuitenkin alamäkeen. En ollut sosiaalisesti kaikista lahjakkain, jonka vuoksi työnhaku ja työyhteisössä toimiminen oli ollut erityisen hankalaa. Halusin kuitenkin menestyä alallani, vai halusinko sittenkään?

"Katsottiin sun iskän kanssa asuntoja. Kaupungin laitamilla ois yks vuokrakämppä. Hankitaan se sulle, jospa yksin asuminen auttais itsenäistymiseen." Nostin katseeni käsistäni hieman järkyttyneenä pyrkien kuitenkin pitämään itseni kasassa. Sainko juuri häädön kodista, vaikka toinen vanhempi sisaruksistani asui myös kanssamme? Tämäkö kaikki siksi, että minusta ei tullut menestynyttä työntekijää tai yrittäjää? Purin hammasta yhteen ja yritin niellä katkeruuteni. Ristiin huutaminen ja riitely ei edistäisi mitään. Oli vain jatkettava eteenpäin ja yritettävä -ei sillä siis, etten yrittäisi. Mieleeni palasi kaikki unettomat yöt -ja aamut, kun opiskelin ilman edistystä. Kaikki ne aamut, kun itse sängystä nouseminenkin tuntui urheilusuoritukselta. Kaikki tuntui sumuiselta, oli tuntunut jo useita kuukausia.

Äitini huokaisee ja istuu vastapäiselle tuolille, nojaten lähemmäs.

"Tiiän, että tää muutos voi kuulostaa pelottavalle. Mut Eelis, kai ymmärrät, että me halutaan vaan sun parasta? Tää muutos auttaa sua varmasti taas saamaan elämäsi raiteilles." Puristin käteni nyrkkiin ja mieleni teki huutaa. Minua ärsytti äitini puvun siisteys ja huoneen järjestelmällisyys. Ärsytti jopa se fakta, että kaikki työhuoneen muodostavat komponentit täydensivät toisiaan. Selviäisin kuitenkin tästä, selviäisin tästä niin kuin olin aikaisemmin selvinnyt -viimeistään hammasta purren väkipakolla. Vaikka perheeni ei olisikaan yhtä voimistava ja toisiaan täydentävä kuin tämän huoneen esineet ja seinät, vaikka itse olisinkin se pudonnut paperilappu pöydän alla, oli vain jatkettava eteenpäin ja yritettävä parhaansa, vaikka sekään ei tuntunut aina riittävän.