Maanpako

Luku 2: Uhkauskirje

Eelis

"Ootko miettiny asunnon vaihtoa? Naapurissa asuu aika ärhäkkä koira ja samassa talossa ne tiskaa kovaäänisesti."

Näillä sanoin Juhan oli yrittänyt vaihtaa puheenaihetta, kun olin ojentanut tälle vaatteitani kaapista. Jos tämä oikeasti oli se, mitä väitti olevansa, oliko tämä aina lainannut vaatteitani ulos mentäessä. Ja missä nämä lainatut vaatteet nyt olivat? Miten tämän koko kissahomma toimi edes? En tiennyt enää, mitä uskoa. Koitin käsitellä tapahtunutta huonoin tuloksin. Kello oli neljä yöllä ja istuin puolialastomana olohuoneessa, sohvallani Juhan, joka väitti olevansa kissani Eemeli. Toivoin edelleen herääväni vain unesta.

"Sori... Mun on nyt tosi vaikea ymmärtää.. tätä kaikkea ja näitä kuvioita. Niin miks sä et pysty näyttämään?"

Jos tämä todella olisi Eemeli, niin uskoisi, että mies pystyisi myös näyttämään, miten muuttuu kissaksi.

"Se ei ole niin yksinkertaista kuin Twilightissa. Vaaditaan usein tietty mielentila, sellainen tietynlainen vaarantunne. Nyt, kun totuus on tullut julki, etkä sä suorasanaisesti hyökännyt kimppuun, niin se on vaikeampaa. Tulee suorituspaineita, jos tuijotetaan."

Ihme homma ja ihme heppu.

"Okei... Mielenkiintosta... Miten päädyit sinne suojelukeskukseen sitten?"

"Mut saatiin kiinni kaupungin kulmilla."

"Ai kissana?"

"Eikun ihmisenä... No tottakai kissana!"

En voinut edelleenkään uskoa, että tämä oli se sama Juhan, jonka Miikka oli tavannut kahvilassa pällistelemässä jukkapalmuja. Se sama henkilö, joka oli liittynyt useita kertoja juomaseuraksemme ja auttanut minut asunnolleni. Ei ihme, että Eemeli nukkui jatkuvasti, kerta tyyppi hiihteli pitkin kyliä kaikki aamut.

"Eikö toi susta oo vähä törkee temppu, että esitit monta kuukautta kissaa mulle?" Jatkoin vakavana.

"En tiennyt, että se suojelukeskus liittyi adoptioon, mutta olin kuitenkin oma itseni ja sun asunto on ollut ihan mukava. Ajattelin, että se voisi olla helpompaa sulle, että katoaisin vain joku päivä ja olettaisit, että kuolin. Se olisi varmasti ollut helpompaa kuin tämä."

"Se ois ollu aika kamalaa myös..." Totesin rehellisesti.

"Tiiän. Oon pahoillani."

Kiusallinen hiljaisuus. Juhan näytti olevan aidosti pahoillaan, katse noin käännettynä syliinsä, jolloin hiukset valahtivat hänen kasvoillensa. Mies nypläsi hermostuneen oloisena paitansa helmaa ja kohotin kulmaani ennen kuin jatkoin.

"Muutitko sä oikeasti ulkomailta?"

Tiedän, ei maata mullistavin kysymys. Oikeasti, Eelis? Olisit voinut kysyä mitä tahansa, vaikka siitä kissa-tempusta, joka itsessään oli aika härö homma. Mutta tämä on se, jolla menet?

"Kuuluuko se aksentista?"

Pakko myöntää, tyypillä oli vierasta aksenttia. Juhan nostaa päänsä ja katsoo nyt aidosti kiinnostuneen näköisenä minuun, jolloin korjaan asentoani hieman hermostuneena katseen alla.

"Vähän", vastasin kuitenkin.

"Mä olen tulevaisuudesta ja mun pitäisi päästä takaisin."

Mitä?! Tämäkin vielä! Ei voinut päiväni oudommaksi muuttua. Kasvoiltani pystyi luultavasti lukemaan jälleen epäuskon. Juhan näyttää taas totiselta.

"Tää on myös totta siis?"

En uskonut korviani. Kissa-asiaa oli vaikea sulattaa, tämä vielä vaikeampaa. Todellisuudentajuni horjuttaminen näin ei tekisi hyvää, voin jälleen pahoin. En pystynyt käsittämään tilannetta. Nojasin vasten sohvan selkänojaa ja tuijotin käsiäni varmistaakseni, että olin edelleen tässä.