Lakritsa

Osa 2 (2/3)

Lewis koputti kammion puoleisen käytävän työhuoneen oveen ja astui kauemmas. "Lewis Abarough", hän ilmoitti ja piti katseensa käsissään, joiden sormia pyöritteli. "Ah, hyvä!" kaikui pian käytävässä, kun punahiuksinen, pitkäsäärinen, hyväryhtinen ja sievähymyinen lakeija avasi oven. Hän astui sivuun, kumarsi kohteliaasti ja päästi Lewiksen kävelemään ohitseen. "Luulin, että neiti Margareta olisi ollut kertomassa tehtävistäni", Lewis kertoi ja käveli vaaterekin luo, tunnustellen kankaita sormiensa välissä. Kukaan muu ei tuntunut olevan huoneessa. "Margareta lähti tänään vapaalle. Hän palaa parin viikon sisällä", lakeija totesi ja poimi kauluspaidan hyllyltä. "Tässä, kokeile tätä. Tämä on varmaan kokoisesi", hän jatkoi ja ojensi kauluspaidan Lewikselle, "prinssi kertoi, ettet miellä hameista. Saat asuun kuuluvat housut. Ruskeat. Pellava-villasekoitusta", lakeija jatkoi ja ojensi yhä kauluspaitaa Lewikselle. "Vapaalla... miten palvelusneidolla voi olla varaa olla vapaalla?" hän kysyi ja tarrasi paitaan, kääntyi ympäri ja laski yökaapunsa alas, puki sitten kauluspaidan ylleen ja napitti harvat napit. "Neiti Margareta on ollut linnassa töissä jo kauan. Harmi vain, että hänen läsnäolonsa on puutteellinen juuri prinssin rakkaan veljen saapuessa", punapäinen lakeija totesi ja käveli sivuhuoneeseen etsimään housuja.

Lewis pysyi hiljaa ja jatkoi kankaiden tutkimista. Lakeija palasi pian housujen kanssa ja laski ne pöydälle, ojentaen niiden sijasta kätensä. "Jacq." Hän katsoi Lewistä silmiin. Lewis tarttui toista käteen ja kätteli. "Tiedät jo nimeni", hän sanoi ja otti pöydältä housut, puki ne ylleen ja tunki paitansa reunat lahkeisiin. "Kyllä. Lewis on jännä nimi tytölle", lakeija jatkoi ja kieputti poninhäntäänsä punertavan rusetin uudestaan kiinni. "En ole koskaan ajatellut", Lewis totesi ja käveli ovelle. "Oliko jotain muuta? Sain jo tiedon, että palvelen arvon prinssiä ja hänen armollista puoliveljeään illallisella", Lewis jatkoi.
"Olen pahoillani, tarkoituksenani ei ollut loukata teitä. Kunhan kommentoin", lakeija totesi ja piti etäisyytensä. Hän paljasti hennon hymynsä ja Lewis nyökkäsi. "Anteeksipyyntö hyväksytty." Hän astui ulos ovesta ja sulki sen varovasti perässään.

Lewis kuunteli askeleitaan kävellessään pitkin käytävää. Kenkien ääni kivilattiaa vasten kaikui ympäri tilaa ja poistui hiljaa ikkunoista. Yhtäkkiä ääniin sekoittui kuitenkin puheensorinaa ja nurkan takaa pilkistävän valon eteen piirtyi kaksi siluettia. Lewis kiihdytti vauhtiaan kaksikon luo ja kumarsi molemmille. "Prinssi Alfons, lordi Adalheid", hän totesi ja vilkaisi ulos ikkunasta ennen kuin palautti katseensa kaksikkoon. "Kovin aikaista. En kai keskeyttänyt mitään?" hän jatkoi ja piti katseensa prinssin veljessä. Tällä oli myös vaaleat hiukset, mutta pidemmät ja suoremmat kuin Alfonsilla. Kun Alfonsin taipuivat korkkiruuveiksi, veljensä hiukset olivat neulasta suoremmat. Hänen kasvonsa olivat kovemmat ja tuimemmat kuin Alfonsin, hänen nenänsä terävä ja hänen silmänsäkin terävät. Hänen kasvoillaan oleva arpi jatkui hänen kaulalleen ja hänen kauluksensa alle. Hänen huulillaan oli kuitenkin lämmin hymy ja hänen kätensä laskeutui lohduttavasti Lewiksen olkapäälle.

"Et keskeyttänyt mitään. Kunhan keskustelimme", Adalheid totesi ja laski kätensä vyötärölleen. Alfons puri selvästi hampaitaan yhteen. "Jos jätät meidät hetkeksi kahden, veli", Alfons pyysi ja piti katseensa Adalheidissä. Lewis ei ollut koskaan nähnyt niin jäisevää kylmyyttä ystävänsä kasvoilla. "Hyvä on", Adalheid kumarsi, "prinssi." Hän hymyili vielä Lewikselle ja poistui samaan suuntaan kuin mistä he tulivat.
"Mistä te oikein juttelitte?" Lewis tokaisi, kuiskaten. Hän tönäisi prinssiä sormellaan rintaan ja vilkaisi ulos ikkunasta. "Ja näin aikaisin. Tiedän, että olet aamuihminen, mutta eikö veljesi ole väsynyt? Hän matkusti pitkän matkan ja on varmasti uupunut, jos ei sentään—", Lewis jatkoi, puhuen prinssin mielestä yli suunsa, sillä Alfons painoi kämmenensä tytön suulle. "Soikoon kukon aamusoitto kanssasi, ole hiljaa", Alfons ärähti ja astui kauemmas. Hänen saappaidensa korkojen ääni kaikui käytävässä. Askel jäi kummittelemaan kivikäytävän muistoon. Alfons katsoi Lewistä silmiin ja hän katsoi pois. Alfons hengitti syvään ja laski kätensä kyljilleen. Yksi, kaksi, kaunis ryhti, hienot hiukset. Alfons otti taskustaan pienen laatikon, jossa säilytti punaa, jota laittoi huulilleen. "Tunnethan veljeni. Ei aisti vaaraa jos ei itse etsi sitä", Alfons totesi ja sulki punan kannen taputettuaan punaa sormenpäällä huuliinsa. Hänen kasvonsa olivat kauniit aamuauringon valossa. "Adalheid kertoi kirjeessään tulevansa käymään nähdäkseen rakasta veljeään, mutta toisesta lähteestä olen kuullut, että hänen piti päästä hetkeksi pakoon vanhasta asuinpaikastaan. Ilmeisesti hän suututti jotain korkea-arvoista porukkaa. Kuten sanoin - tunnethan veljeni", Alfonsin katse lempeni kun hän katsoi toista. Lewis tuijotti ikkunasta ulos lasittunein silmin.

"...Adalheid toi mukanaan Lydia Ackermannin. Lydia on meille kaukaista sukua, käynyt täällä joskus aiemminkin. Olethan nähnyt hänet?" Alfons oli alkanut hitaasti kävelemään epätäydellisessä ympyrässä selittäessään ja silitti käsiensä ihoa siten, että hänen rystysensä punersivat. "En ole", Lewis vastasi ja laski yöasunsa pienelle ikkunalaudalle. Hänen käsissään pitelemänsä valkoinen pellavapaita tippui alas kivilattialle ja keräsi pintaansa tumman laikun. "Tapaat hänet illallisella. Luutnantti Lydia tutustuu teihin varmasti ilomielin", Alfons pysähtyi ja kohotti kättään laskeakseen sen Lewiksen olalle. Hän pysähtyi, hän kääntyi ja hän jatkoi matkaansa. "Sinulla on työpiste keittiössä. Kunhan ilmaannut paikalle puolituntisen sisään, kaikki on hyvin", Alfons käänsi katseensa tyttöön, joka pyyhki likaa toivottomasti uudesta paidastaan. "Illallisella siis", Alfons nyökkäsi ja antoi katseensa vihdoin lipua pois toisesta. "Illalla." Lewis nyökkäsi ja viikkasi paitansa käsiinsä.