Poikkeava

1. Matka

Moi! Tervetuloa mun tarinan pariin. Muokkaan tätä tällä hetkellä fiksumpaa muotoon, mutta juoni pysyy samanlaisena, kun oon aikasemmikin ollut. Nauttikaa 12 vuotiaan minäni vähän korjatusta ihmissusi tarinasta!

Harmaata, liian harmaata, harmaampaa, kuin kotona.

Maisemat vilistävät ohitse unettaman junan äänen kuuluessa ympärillä. Olen nukkunut siitä asti, kun juna lähti asemalta. En muista, milloin olen viimeksi nukkunut näin hyvin. Pitäisi matkustaa useammin. Kaivan laukusta evääni, joita olen tarkkaan säästänyt. Minulla on kauhea nälkä. Tuijotan omenaa ja puoliksi tyhjää juomapulloa. En ymmärrä, mitä ajattelin, kun jätin suklaan ostamatta ja otinkin omenan. Minulla on kuitenkin hirveä nälkä ja silloin melkein, mikä vain käy. Kolhuinen omena maistuu enemmän tomulta, kuin omenalta, mutta se kelpaa. Vesipullossa on kuitenkin hyvää vettä ja juon sitä mahdollisimman hitaasti, jotta se kestää mahdollisimman pitkään. 

Vaivun taas synkeisiin ajatuksiin, synkeämpiin kuin kotona. Jasper sukeltaa taas mieleeni, ikävöin häntä. Ikävä on turruttavaa kipua. Se kehossani joka hetki. Tunnen sen kyljelläni, sormilla ja sydämessä. Olen kuitenkin huomannut muutoksen. Suru on muuttumassa katkeraksi vihaksi. Vihaksi kaikkia kohtaan. Se muuttuu itseinhoksi. Viha ei ole sokaisevaa. Vihan ansiosta näen taas kirkkaasti tuhansien kyynelten jälkeen. Mielessäni pyörii suunnitelmia, mutta en osaa sitoa niiden lankoja yhteen.  Kostoni kuitenkin pilattiin jo ennen kuin se sai todellista muotoa päässäni. Vanhempani katosivat. Hekin saattoivat jättää minut tai he odottavat minua jossain. Olen matkalla kouluun. En siis mihinkään, jonne todella haluaisin. Koulu sellaisille kuin minä. Olen puoliksi hirviö. Jasperkin oli puoliksi hirviö. Voisimme olla tässä junassa yhdessä, mutta hänet vietiin minulta. Hänet vietiin minulta ennen kuin osasin edes arvostaa hänen läsnäoloaan. Tässä minä nyt kuitenkin olen yksin ilman suuntaa.

Ajatukseni pysäyttää kuulutus, joka täyttää junan. Tunnen kyyneleet silmissäni ja pyyhin ne vihaisena itselleni. Minun ei pitänyt enää itkeä. Olen itkenyt ihan tarpeeksi. Vaunussa ei ole ketään muuta, joten saan vihata itseäni ihan rauhassa. Maisemassa ei ole mitään muutosta. Aseman pitäisi silti olla jo lähellä. Kaipaan jo nyt kotiin. Florida olen tulossa takaisin! Juna alkaa hitaasti hidastamaan vauhtiaan  ja kerään vähäiset tavarani. En ole erityisen materialisti. Minulla on vain se, mitä todella tarvitsen. Vedän takin päälleni ja nousen ylös penkistäni. On jopa aavemaisen rauhallista. Aivan kuin kaikki muut maailman ihmiset olisivat vain kadonneet. Olisipa oikeasti niin. Pärjäisin yksin paljon paremmin. Olen aina pärjännyt yksin. Juna pysähtyy nytkähtäen ja lähes kaadun junan likaiselle lattialle. Avaan junan likaisen oven ja hypähdän asemalaiturille. Seison yksin autiolla asemalla. Mitä seuraavaksi? 

Kuulen kolinaa takaani ja käännyn pelästyneenä ympäri. Poika on kaatanut matkalaukkunsa asemalaturille hypätessään ulos junasta. Hän nostaa sen kiroillen pystyyn ja katsoo ympärilleen. Hän on oikeasti hyvän näköinen. Hän juuri niitä uusia oppilaita, joita kaikki yrittävät saada omaan porukkaansa, jos hän on siis on uusi oppilas.  Poika tulee lähemmäs ja aivan selvästi minun luokseni. Luon kasvoilleni ystävällisen hymyn ja toivon, ettei hän huomaa minun itkeneen juuri.Hän alkaa puhumaan juuri sellaisella äänellä, jonka jo kuvittelinkin hänelle.

"Moi! Minne olet menossa?" poika huikkaa minulla hymyillen leveästi.
"Sisäoppilaitokselle", vastaan tekopirteästi.
"Hei mennäänkö samaa matkaa?" hän kysyy kuin haluasi tutustua minuun.
"Olen menossa bussilla. Kelpaako kyyti?" kysyn vaihtaen äänensävyni kylmemmäksi. En tarvitse ystäviä. Poika kuitenkin jatkaa hymyilyä ja jopa nauraa heitolleni. Lähdemme yhdessä kohti bussipysäkkiä. Se onneksi näkyy, koska en todellakaan tajunnut tarkistaa sen sijaintia. Asemarakennuksen kulmalta  kiemurtelee isompi tie molempiin suuntiin. Toisessa suunnassa se katoaa metsään, mutta toisessa suunnassa nään auringossa kylpeviä hieman rapistuneita taloja. Täällä oli lämpimämpää kuin olin kuvitellut. Ajattelin joutuvani johonkin, missä on tyyliin aina pakkanen tai jotain sen suuntaista. En ollut onneksi löytänyt floridasta toppatakkia, koska minua olisi saatettu vähän tuijottaa, kun tulen syyskuussa toppatakissa paikalle.  Istun bussipysäkin kylmälle penkille ja vilkaisen silmäkulmastani poikaa, joka on kaivanut puhelimensa esiin. Hänelle ilmeisesti selvisi, että emme ole emmekä tule olemaan kavereita. Hän on fiksumpi kuin päältä näkee. Hän rypistää otsaansa katsoessaan puhelintaan ja sen jälkeen hän tunkee sen vihaisena taskuunsa. Tekisi mieli kysyä jättikö tyttöystävä tai jotain, mutta pysyn hiljaa, koska en halua tulla ensimmäisenä päivänä koululle silmä mustana. 

Bussin kolina kuuluu jo hetken ennen kuin se ilmestyy puiden takaa. Bussi on hieman kulahtanut. Vanhempi bussikuski ei edes yritä hymyillä minulle maksaessani hänelle matkasta. Poika tulee matkalaukkuineen perässäni ja kaivaa ikuisuuden kolikoita räjähtäneen nahkatakkinsa taskusta. Istun ikkunapaikalle bussikeskiosaan. Bussissa on muitakin noin minun ikäisiäni. He tuijottavat minua ja poikaa uteliaina. Tänne ei varmaan tule usein uusia. Olen ehkä heidän mielestään erikoinen ilmestys, koska tiedän heidän haistavan minun olevan ihmissusi samoin kuin he. Tiedän myös että, en näytä ihmissudelta. Olen hoikka ja lyhyt, sekä ruskettunut. Minulla on myös siniset silmät, vaikka ne ovat harvinaiset ihmissudella. Yleensä niitä on vain alfoilla ja niillä, jotka ovat tappaneet samanlaisen kuin itse on. Edellisistä vaihtoehdoista molemmat täsmäävät minuun, mutta sitä he eivät tiedä. Näytän aivan tavalliselta ihmiseltä, mutta haisen sudelta. Vaarana on se, että ajattelevat minun olevan heikko ja sitä en todellakaan ole. Poika istuu viereeni ja tajuan etten tiedä hänen nimeään. En kuitenkaan kysy sitä, koska en halua kiintyä. Katselen ikkunasta kaupungin pientä keskustaa, josta tulee kyytiin muutamia matkustajia. Näen ruokakaupan ja pizzerian sekä muita pieniä liikkeitä. Bussi jatkaa matkaansa ja kaartaa pian taas metsään. Minua häiritsee eniten se, että vieressä istuvassa pojassa on jotain todella tuttua, mutta en saa päähäni, mitä. Voi olla, että olemme olleet joskus samalla luokalla, koska vaihdoin pienenä koulua useamman kerran tai sitten hän muistuttaa jotain tuntemaani ihmistä tai näyttelijää. En vain saa päähäni ketä.

Bussi pysähtyy nytkähtäen graffiteilla koristellulle bussipysäkille. Kaikki ikäiseni poistuivat bussista ja tajuan sen olevan minunkin pysäkkini. Nousen pojan perässä bussista ja lähdemme kävelemään reippaasti kohti koulua, joka näkyy puiden välistä. Näytämme varmasti siltä, että tunnemme toisemme ja seurustelemme vähintään viidettä vuotta. Minua vähän ärsyttää, että hän päätti lyöttäytyä seuraani, mutta en mainitse siitä hänelle, koska en todellakaan aio puhua hänelle yhtään ylimääräistä. Kuulen takaani juoksuaskelia ja kiihdytän hieman vauhtiani. Joku kuitenkin tarraa olkapäästäni. Ahdistelija on minua varmaan päätä pidempi ja muutenkin suurempi poika, jonka kuvan pitäisi olla oppikirjassa siinä kohdassa, jossa annetaan esimerkki tavallisesta ihmissudesta. 

"Tiesithän, ettei tänne saa ottaa lemmikkejä", ahdistelija sanoo osoittaen sanansa vieressäni seisovalle pojalle. Muut bussista nousseet tulevat lähemmäs tai ovat pysähtyneet katsomaan erikoista tilannetta.

"Jos sinulla olisi hajuaisti, haistaisit, että hänkin on susi", poika sanoo puolustaakseen itseään ja minua. Yllätyn äänen kylmyydestä ja mietin, miten tässä nyt käy.

"Ajattelin, että hän on viettänyt niin paljon aikaa kanssasi, että on alkanut haista samalta", ahdistelija painottaa sanaa haista ja minua ärsyttää. Ihan kuin olisin esine, josta kiistellään. En edes ymmärrä, miksi kiistelevät minusta.

"Hei sinä! Ota kaveris ja lähe menee! Vai haluutko kokeilla kumpi on enemmän susi, sinä vai minä?" ahdistelija hämmentyy vahvaa alfaääntäni ja laskee jopa aavistuksen leukaansa. Muutkin ympärillä olevat nuoret perääntyvät askeleen kuullessaan ääneni. Vilkaisen heitä kylmästi lähtiessäni kohti koulun suuria pari ovia. Minua hymyilyttää. Haluaisin nähdä heidän ilmeensä, mutta dramatiikka menee pilalle, jos nyt hymyilisin heille.

Astun suuresta ovesta sisään viileään aulaan. Aula näyttää ikivanhalta ja sitä se varmaan onkin. Minun pitäisi etsiä joku, joka voisi kertoa, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. Aulassa ei kuitenkaan ole ketään. Kävelen eteenpäin kohti portaita, jotka johtavat suurelle käytävälle. Käytävässä on onneksi opasteet kansliaan ja löydän sen nopeasti. Koputan oveen ja sisältä kuuluu pehmeällä naisäänellä: "sisään!"

Rehtori on aivan liian nuori rehtoriksi. Edellisissä kouluissani rehtorit olivat aina keski-ikäisiä miehiä, joilla ei ollut aavistustakaan, miltä minusta silloin tuntui. Olen hyvin hämmentynyt, kun tämän koulun rehtori tuntuu tietävän, miltä minusta tuntuu. Hän juttelee kanssani perusjutut läpi ja lopulta hän antaa minulle huoneeni avaimen ja kirjekuoren, jossa on ohjeita ja muuta sellaista. Kävelen pitkää käytävää pitkin ja portaita ylös asuntolaan ja yritän etsiä huonettani. Se on onneksi lähellä suihkuja, joten ehdin myös aamulla suihkuun. Mitä huoneeseeni tulee, se on valtava. Huoneessa on neljä sänkyä, mutta kaksi niistä näyttää varatuilta. Otan perimmäisestä nurkassa olevan ja kaadun sängylle.
Vihdoinkin perillä.

Tämä on ensimmäinen tarinani täällä wattbadissa, joten kirjoitus virheiltä ei voi välttyä. Toivottavasti pidit! :) t: minä 12 v