Soturikissat; Uusi Aika [EI JATKU]

2. Luku

Kissajoukkio oikaisi Sumumetsän läpi säästääkseen aikaa, ja pysähtyi sitten suuren ukkospolun varrella, missä vitivalkoinen Pilvimarja ja harmaa, kookas Tammitassu jo odottivat heitä.
Tikkuviiksi heilautti hännällään Metsäklaanin parantajakaksikolle pysäyttääkseen heidät.

"Jään tässä kohtaa pois, uskon että pärjäätte eteenpäin heidän kanssaan", varapäällikkö naukaisi naaraille.

"Kyllähän me pärjäämme", Hopeakoivu murahti leikkisästi ja puski kollin lapaa osoittaakseen kiintymystään. Unikkotassu kurtisti hieman kulmiaan katsellessaan heitä, mutta Tammitassun kevyt töykkäisy hätkähdytti hänet ajatuksistaan. Naaras kehräsi hänelle ja kosketti tuon otsaa hännällään.

"Mukava nähdä sinua taas, Unikkotassu", kolli maukaisi ystävällisesti. Tikkuviiksi kääntyi, vilkaisi lapansa yli vielä kerran Hopeakoivua ja häipyi metsään käpälät maata rummuttaen. Tabbykuvioinen parantaja veti syvään henkeä ja terävällä hännännäpäytyksellä hän viittasi muut suurta ukkospolkua kohti.
Parantajat kyyristyivät piiloon korkeaheinikkoiseen ojaan odottamaan sopivaa hetkeä ylittää polku. Kun hirviöitä ei enää näkynyt, Pilvimarja antoi nelikolle merkin ylittää pahalta haiseva ukkospolku. Unikkotassu nyrpisti nenäänsä inhosta tallustaessaan muiden perässä.

Saavuttuaan toiselle puolelle, he jatkoivat kulkuaan Lumiklaanin reviirin halki, mutta kiersivät leirin kaukaa.
Hopeakoivu näytti poissaolevalta koko matkan ajan, ja Unikkotassu epäili sen liittyvän Tikkuviikseen. Oliko varapäällikön ja parantajan välillä jotain, mistä hän ei tiennyt?
Naaras painautui lähemmäs Tammitassua.

"Eikö Hopeakoivu vaikuta sinustakin hieman... poissaolevalta?" hän supisi hiljaa kollille, joka vain kohautti lapojaan.

"En ole kiinnittänyt pahemmin huomiota."

Loppumatka reviirin poikki meni vaiti, kunnes he olivat viimein villinä kuohuvan kalajoen kohdalla. Heidän seuraansa siis liittyisivät pian Kaikuklaanin parantajakaksikko, Uppotukki ja Linnunlaulu.
Vesi pärski rantakivikolle, ja Unikkotassu oli kiitollinen kaksijalkojen rakentamasta puisesta sillasta joka johti joen yli. Pilvimarja jäi tällä kertaa viimeiseksi, jotta hän saisi varmistettua että kaikki ylittäisivät sillan turvallisesti. Kun viimeinen kissa, Tammitassu, oli toisella puolella, valkoinen kolli tepasteli heidän luokseen. Unikkotassu maisteli ilmaa ja katseli ympärilleen. Ei merkkejä muista parantajista.

"Missä he ovat?" hän kysyi ihmetellen mestariltaan.

"Heidänhän pitäisi olla jo täällä."
Hopeakoivu sipaisi oppilaansa kylkeä hännällään ja nyökkäsi metsikköä kohti.

"He ovat tuolla päin Tulvaklaanin parantajien kanssa", hän naukaisi, ja käski Pilvimarjaa ja Tammitassua seuraamaan heitä korven lävitse.

Unikkotassun käpäliä alkoi särkemään kaikesta kävelemisestä, ja havunneulaset pureutuivat hänen pehmeisiin polkuanturoihinsa. Tammitassu nojasi naaraan kylkeen ja lipaisi tuon korvaa pikaisesti. Sotureiden näkökulmasta he olisivat saattaneet näyttää kahdelle 'nuorelle rakastavaiselle', vaikka oikeasti he olivat vain kaksi läheistä parantajaoppilasta. Mutta jos he olisivat olleet normaaleja sotureita ja samassa klaanissa, niin ei Tammitassusta olisi tullut hassumpaa kumppania.
Yhtäkkiä Pilvimarja pysähtyi ja nykäisemällä häntäänsä näytti muille tekemään samoin. Vastaan tuli Kaikuklaanin rajapartio, etunenässä klaanin varapäällikkö, Keltakynsi, ja hänen takanaan seisoivat kolme muuta kissaa. Yksi heistä oli luultavasti oppilas, ainakin kokoon katsottuna.

"Parantajia vai?" valkoinen, vihreäsilmäinen naaras murahti, ja Unikkotassu tunnisti hänet Lempisydämeksi. Punertavan ruskea kolli tuon viereltä heilautti häntänsä naaraan suulle ja kävi katseellaan parantajat läpi.