Susisielu

5. Täysikuu

Hei, pitkästä aikaa uusi luku! Mulla ei ole ollut nyt yhtään fiiliksiä kirjoittaa tätä, joten näitä lukuja tulee hitaasti (mutta varmasti :D) toivottavasti ette siis kovin vaikka lukuja tulee melko harvoin...
Tässä nyt kuitenkin tämä uusin luku. (suurin sanamäärä tähän mennessä 4579!)

Matilda

Kuljin tummien mäntyjen lomassa hypellen välillä kivien ja mättäiden yli. Tassuni tallasivat pehmeää maata allaan. Pienen aukion kohdalla pysähdyin nuuhkaisemaan ilmaa. Tuttu metsäinen tuoksu valtasi sieraimeni. Haistelin ilmansuuntia, ja jatkoin matkaa kohti päämäärääni.

Kiristin tahtiani. Pian saapuisin perille. Vilkuilin taakseni nähdäkseni suuren vaalean täysikuun, joka loisti muuten sysimustalla yötaivaalla. Katsoin eteeni ja tunnistin tutun maiseman. Olin käynyt täällä aikaisemminkin. Askelsin vielä parikymmentä metriä, kunnes pysähdyin suuren ja tuuhean kuusen alle. Istuuduin pehmeälle mättäälle, mutta kuuntelin tarkkaan kaikkia ympäriltäni kantautuvia ääniä.

Seuraavat minuutit minä vain istuin ja odotin. Tiesin hänen saapuvan paikalle, vaikkakin myöhässä. Yhtäkkiä kuulin pienen rasahduksen takaani. Valpastuin ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Hän seisoi ylväänä noin viidenkymmenen metrin päässä minusta. Hänen kuononsa oli ylhäällä, kohti tummaa taivasta. Hän seisoi majesteettisena, kuin kuningas. Mutta sehän hän olikin. Minun kuninkaani.

Minun oli vaikea erottaa häntä kunnolla, sillä pimeys oli todella sankka. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta hänen tummia silmiään, jotka tuijottivat kirkkaina minua.

Tuijotin hänen pimeässä loistavia silmiään ja astuin askeleen lähemmäs. Hän katsoi minua ilmeettömänä. Astuin toisen askeleen. Edelleenkään hän ei reagoinut mitenkään, siispä astuin kolmannen askeleen. Ja neljännen, viidennen, niin monta askelta, että olin enää vain kymmenen metrin päässä hänestä. Hän tuijotti minua edelleen. En kyennyt lukemaan hänen ajatuksiaan, mutta kumppaninaan tunsin hänen tunteensa. Tai siis osan niistä. Hän oli vihainen.

Annoin katseeni viipyä hänen silmissään. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, mutta näin hänen silmiensä elävän. Ne muuttuivat ensin vaaleiksi, rusehtaviksi, mutta sitten ne alkoivat vaihtaa väriä keltaiseen. Vihan väri. Tiesin, että minun tulisi juosta. Juosta henkeni edestä. Mutta tiesin myös, että hän olisi liian nopea. Hän ottaisi minut kiinni. Minulla ei olisi mitää mahdollisuutta päästä pakoon.

Katsoin hänen pelottavia silmiään. Pelottavaa katsetta. Hänen silmänsä olivat keltaiset ja mustat pupillit laajenivat. Kyyristyin hieman, vaikka tiesin, ettei alistuminenkaan enää auttaisi.

Hän katsoi minua pitkään. Porasi katseellaan lävitseni. Tunsin hänen vihansa turruttavan omaakin sydäntäni. Näin hänen lihastensa jännittyvän, katseen terävöityvän ja niskakarvansa kohoavan. Edessäni seisoi peto.

Ja kuin salama, hän syöksähti minua kohti. Vaikka olin valppaana, en ehtinyt reagoida mitenkään. Hetkessä hänen hampaansa upposivat kurkkuuni. Tunsin viiltävää kipua. Hän murisi, minä ulvoin. Sattui. Ulvoin kovempaa. Tärisin ja ulvoin, kun hänen hampaansa katkaisivat luitani rusahdusten saattelemana. Sitten silmissäni sammui, tunsin enää kipua. Tiesin kuolevani, mutta en luitteni katkeiluun, vaan kipuun. Hän tappoi minut, sielunkumppanini.

Huusin ja potkin. Tunsin olevani kauttaaltaan hiessä. Kuulin huoneeni oven aukeavan. Kiljuin kovempaa. Tunsin jonkun kädet harteillani. Voimakkaat kädet, jotka painoivat minut sänkyäni vasten.