Verinen ruiskukka

1.

"Mila herää!" Aisha herätteli siskoaan. Heidän olisi tarkoitus siirtää lampaat itäiseltä niityltä läntiselle ja lypsää lehmät ennen lounasta. "Mmmh", Mila mutisi ja veti peiton päänsä yli. "No niin. Nouse ylös!" Aisha miltei karjaisi ja kiskaisi peiton pois Milalta. Mila aukoi silmiään ja katsahti totista isosiskoaan. Aisha oli pitkä ja kaunis tyttö. Milan mielestä hän olisi voinut työskennellä maalarin mallina, ellei hän aina olisi pukeutunut niin tylsästi. Nytkin Aishalla oli päällään lyhyt hihainen pellavainen tunika ja nahkaiset legginsit ja ruiskukan väriset hiukset, jotka Mila oli juuri hiljan leikannut, oli laitettu suttuiselle poninhännälle. "Joo joo", Mila murisi ja kömpi ylös sängystä.

Kun Mila oli pukeutunut ja tullut keittiöön, Aisha oli jo käynyt kanalassa ja laittanut aamiaista. "Aronin pitäisi palata tänään", Aisha totesi letittäessään sisarensa hiuksia. "No oli jo aikakin. Pellavan kylvö pitää hoitaa viimeistään tällä viikolla. Muuten se ei ehdi kasvaa enää kunnolla. Aih!" Mila voihkaisi, kun Aisha kiskaisi toisen lettinauhan kiinni. Mila kipitti peilille ja katsahti itseään. Hänen ruskeat hiuksensa olivat kiinni turkooseilla lettinauhoilla, jotka sopivat harmaaseen hameeseen ja valkoiseen paitaan. Mila ei ollut samalla tavalla luonnonkaunis kuin Aisha, mutta jos hän pukeutui siististi, oli hän kyllä sievempi kuin remakka siskonsa. "No minä vien lampaat ja sinä lypsät lehmät. Vai?" Aisha tokaisi. "Jep. Sopii niin," Mila vastasi. Hän ei ylipäänsäkään pitänyt paimentamisesta. Se oli vaivalloista ja hameella vielä hankalampaa kuin housuilla. Ja lampaat tuppasivat aina joskus juoksemaan minne sattuivat. Lehmät taas olivat rauhallisia ja hitaita.

"Päästä lehmät sitten ulos, kun olet lypsänyt", Aisha huikkasi vielä navetan ovesta ennen kuin lähti siirtämään lampaita. Hän ei yleensä jättänyt pikkusiskoaan mielellään yksi, mutta Mila oli jo 14 eli melkein aikuinen. Eikä niin syrjäisellä seudulla yleensä liikkunut ketään. Silti hän oli hermostunut ja hipelöi koko ajan sormessaan olevaa sormusta, joka oli ainoa koru, jota hän käytti koko ajan ja kaikkialla.

Paimentaessaan Aisha muisteli ennen niin suurta perhettään, joka sisällissodan jäljiltä oli kutistunut niin pieneksi, ettei siihen hänen ja Milan lisäksi kuulunut enää kuin heidän serkkunsa Aron. Ajatuksiinsa upputuneena  Aisha tajusi huomaamattaan jo saapuneensa niityn laitaan, jolle laski lampaat ja laski ne vielä kaiken varmuudeksi. Todettuaan kaikkien olevan tallella hän sulki portin ja lähti takaisin kotiin. Mila oli jo todennäköisesti lypsänyt ja valmisteli ruokaa.

Kävellessään tietä pitkin Aisha kuuli takaansa ääntä ja kääntyessään huomasi kahden tummiin pukeutuneen miehen ratsastavan hänen kotiaan kohti. "Mitä asiaa teillä on täällä?" hän pysäytti miehet. "Me etsimme Ćhirai-klaanin johtajaa Simonia. Tiedätkö sinä missä hän on?" toinen miehistä kysyi koppavasti. Aisha oli kauhusta jäykkänä ja vei sormuksellisen kätensä selkänsä taa. "Isäni kuoli kolme vuotta sitten sodassa saamiinsa sisäisiin vammoihin. Mitä asiaa teillä on?". Miehet vilkaisivat toisiaan ja heidän kasvoilleen nousi kiero hymy, "No sehän tekee tästä helpompaa. Meitä on käsketty viemään kaikki alle 18 vuotiaat Ćhirai-klaanin jäsenet herramme palvelukseen". 

Vaistomaisesti Aisha otti tukevamman haara-asennon ja laukaisi sormukseen piilotetun terän. Hän tunsi pulssinsa ja adrenaliinitasonsa kohoavan. "Valitettavasti meitä on jäljellä enää kolme. Joten en usko meistä olevan paljoltikaan hyötyä", Aisha yritti hillitä värisevää ääntään, "Ja nyt. Poistukaa, jos henkenne on teille kallis!". "Hah. Luuletko, että emme tiedä klaaninne ihmekyvystä? Emme ole tarpeeksi tyhmiä jättääksemme varautumatta". "En epäile yhtään, mutta olette aivan liian hitaita", Aisha sanoi ja viilsi sormuksella haavan sormeensa.

Veri alkoi heti valua, kunnes kovettui Aishan tahdon voimasta. Se otti nopeasti miekan muodon, jolloin Aisha otti siitä tukevan otteen ja asettui kotinsa ja miesten väliin. Miehet laskeutuivat satulasta ja vetivät miekkansa tupesta. Aisha otti askeleen taaksepäin. Hän ei koskaan ollut ollut mikään miekkamestari, mutta nyt hänellä ei ollut mahdollisuus kuin yhteen aseeseen ja keihään käsittelyssä hän oli surkea, joten miekka oli hänen paras vaihtoehtonsa. 

Toinen miehistä astui eteen ja virnisti, "Miten vain haluat. Olisimme voineet hoitaa tämän helpomminkin, mutta jos emme tapa sinua kelpaat varmasti". Sen sanottuaan mies hyökkäsi Aishaa kohti miekka ojossa. Aisha väisti iskun ja iski miekan kädensijalla miestä takaraivoon. Mies kaatui urahtaen muttei taintunut kuten Aisha oli toivonut. Toinen miehistä lähti Aishaa kohti. Hän oli edellistä taitavampi ja sai Aishan hetkessä alakynteen. "Odotin sinulta kyllä enemmän, mutta näin tämä on huoattavasti mukavampaa sinulle", mies myhäili ja sutaisi Aishan miekan sivuun, jolloin se menetti muotonsa ja muuttui veriseksi lammikoksi. Aisha otti askeleen taakse, mutta kompastui maassa maanneen miehen kampitukseen. Seisaallaan ollut mies syöksyi suoraan hänen päälleen pidelläkseen häntä aloillaan.

"Hitto vie Vlad, että sinä olet kömpelö. Hävitä nyt pikku likalle". Mies vastasi murahduksella ja lähti hakemaan köyttä satula laukusta. Yhtäkkiä mies kuitenkin älähti ja kaatui lamaantuneena maahan, jolloin Aishaa maata vasten pitänyt mies nosti päätään. Mies venytti kaulaansa ja siinä samassa siihen lensi verenpunainen terä, joka imeytyi miehen verenkiertoon ja lamautti tämän täysin. "Aron!" Aisha kiljaisi helpottuneena ja työnsi miehen pois päältään, "Onneksi sinä tulit". Hän syöksyi serkkunsa kaulaan ja halasi tätä. "Aisha mitä ihmettä? Oletko kunnossa? Keitä nuo miehet ovat?" Aron kysyi työntäen serkkunsa etäämmälle todetakseen tämän olevan kunnossa lukuun ottamatta muutamaa ruhjetta ja revennyttä paitaa. "Minä en tiedä. He sanoivat tulleensa hakemaan meitä johtajalleen. Aron me emme voi jäädä tänne. Mitä me teemme?" Aisha puhui koko ajan nopeammin ja nopeammin. "No ensin sinun täytyy rauhoittua", Aron puhui rauhoittavasti, "Sitten me menemme kiireesti kotiin ja pakkaamme kaiken tarpeellisen mukaamme ja lähdemme pois". Aisha nyökkäsi ja he lähtivät juoksemaan kotia kohti. "Miten sinä muuten sait nuo miehet lamaantumaan äsken?", Aisha puuskutti, "Osuitko johonkin akupunktiopisteeseen tai jotain?". "Tai jotain. Huomasin tässä jonkin aikaa sitten, että meidän veremme toimii lamauttavana aineena muille ihmisille korkean adrenaliini pitoisuuden takia", Aron vastasi. "Mutta eikös adrenaliinin pitäisi parantaa suoritus kykyä? Siksihän me olemme normaalia ihmistä nopeampia". "No niin sen pitäisi olla, mutta ilmeisesti meillä adrenaliinitaso nousee niin korkeaksi, että sen pitäisi jo alkaa vaikuttaa normaalista poikkeavasti eli lamauttavaksi muilla ihmisillä". 

Moi kaikki, jotka luitte ekan osan. Tää on eka teksti, jota julkasen missään ja pyrin julkaseen joka kuun vikana maanantaina. Ja osat tulee kaikki oleen melko lyhyitä ainaki aluks.