chapter 7: losing tempers

4K 259 88
                                    

Kun astelin maanantaina koulun ovista sisään, mielialani oli jossakin kaukana maan uumenissa. Ja se johtui siitä, että tänään olisi elämäni toinen kemian tunti sen idiootin kanssa. Asia stressasi minua koko ajan vain enemmän ja enemmän. En ollut saanut nukutuksi senkään vertaa mitä yleensä niiden susien takia pystyin, koska asia oli pitänyt minut valveilla. En edes kiinnittänyt aluksi huomiota Nadetteen, joka ilmestyi innostuneen näköisenä viereeni, kun avasin kaappini, jonka avaimen olin juuri käynyt hakemassa neiti Harrisonilta.

"Natalie, haloo? Mä olen tässä." Nadette huhuili ja heilutti kämmentään silmieni edessä. Hätkähdin niin rajusti, että kolautin kaapin kiinni vaikka käteni oli vielä sen sisällä latomassa kirjoja pinoon, ja kirosin ääneen kivusta.

"Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää." Nadette naurahti ja kun katsoin häneen, näin kuinka hänen kasvoillaan oli ilme joka huusi minulle: hänellä on asiaa, kysy.

"Mikä on?" Huokaisin ja kolautin tällä kertaa onnistuneesti kaapin kiinni. Nadette näytti tasan siltä, että oli odottanut tuota kysymystä.

"Ekat futistreenit on huomenna!" Hän hihkaisi ja säteili niin kirkkaasti ilosta, että siristin silmiäni. Kohotin toista kulmaani.

"Mikä tarkoittaa...?" Aloitin ja Nadette mutristi minulle huuliaan.

"Mikä tarkoittaa sitä, että sä ja Lori tulette sinne mun kanssa! Huomenna heti koulun jälkeen, futiskentällä." Nadette selosti ja heilutti vimmatusti käsiään ilmassa. Silloin muistin kuinka Lori oli varoittanut minua, että tulisimme norkoilemaan futisjoukkueen treeneissä useinkin
Silloin minua ei ollut pahemmin kiinnostanut tai haitannut asia, mutta se oli ennen kun tiesin Coreyn olevan joukkueessa.

"Mä en tiedä olenko mä töissä..." Mutisin yrittäen keksiä tekosyytä jättää menemättä.

"Höpö, höpö, ei kai nyt heti koulun jälkeen?" Nadette huitoi vastusteluni kädellään taivaan tuuliin, kun lähdimme yläkertaan kohti matematiikan luokkaa. En tiennyt mitään sanottavaa siihen joten myönnyin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tulemaan hänen seurakseen, ei minulla oikeasti ollut yhtään mitään menoa silloin.

Saavuimme luokan eteen juuri parahiksi opettajan kanssa samaan aikaan, joten pääsimme luokkaan melkein heti. Vilkuilin ehkä liian hätäisesti ympärille etsiessäni katseellani Coreya tai Nickiä. Lähinnä Coreya. Ja vaikka ehdin jo toivoa, ettei idiootti olisi tänään koulussa ja selviäisin kemian tunneista, näin hänen istuvan eturivin nurkkapaikkaan. Se oli erittäin tavatonta hänelle, kunnes tajusin miksi hän istui siihen.
Hän oli vilkaissut minua pikaisesti, vihaisena yhtä kaikki, ja oli nähnyt minun menevän vastakkaisen puolen takariviin, eli mahdollisimman kauas hänestä.

Tajusiko hän siis viimein mitä hän teki vai miksi hän oli juuri tehnyt elämästäni helpompaa? Kun istuin alas ja laskin kirjani pöydälle, tuijotin herkeämättä pojan niskaa ja mietin kuumeisesti mitä oli meneillään. Tajusin yhtäkkiä kiinnittäväni erityistä huomiota siihen, miten hän piti kättä niskassaan kun hän nojasi kyynärpäällään pulpetin pintaan ja kuinka hänellä taisi olla se sama musta huppari päällään kuin lauantaina. Ja kuinka hän veti sormensa hiustensa lävitse jotta sai ne omasta mielestään paremmin. Onneksi tajusin ajoissa mitä tein, koska kun käänsin katseeni nolona pois näin muutaman pulpetin päässä olevan Nickin etsivän katseellaan jota kuta luokasta ja kuinka ollakaan hänen katseensa pysähtyi minuun. Käänsin omani äkkiä pois ja nojasin kämmenelläni poskeeni niin, että sain avoinaisista hiuksistani suojaverhon kasvojeni eteen ja piirsin kirjan kulmaan koko loppu tunnin kukkasia samalla kun vain hyvin etäinen inhotuksen tunne sykki luokan toisella puolella minua vasten.

Päivä kului minun osaltani kireissä tunnelmissa. Yritin kuitenkin parhaani mukaan peitellä sitä, että odotin päivän kahta viimeistä tuntia kuin se olisi joku oikeudenkäynti, jossa minä olin syyllinen. Eli toisin sanoen täysin toivoni menettäneenä.
Ruokailussa jouduin hyvästelemään Nadeten ja Lorin joilla oli valinnaisliikuntaa ja minun täytyi selvitä loppupäivästä ypöyksin. Kun kävelin kohti luokkaa 230, tunsin vastaani muodostuneen jotakin inhottavaa joka saattoi tietysti olla ruokalassa tarjottu kanakastike, mutta epäilin sitä vahvasti silloin kun saavutin luokan. Sillä Corey seisoi jo sen edessä. Jähmetyin aloilleni viisi metriä liian kaukana ovesta ja yritin piiloutua tolpan ja kaapin väliin, mutta poika oli ehtinyt jo nähdä minut. Se teki tilanteesta entistä nolompaa ja yritin tuijottaa lattian rajaa tiiviisti tuntiessani kylmiä värähdyksiä pitkin kehoani. Rukoilin, että opettaja saapuisi jo, mutta miestä ei näkynyt pelastamassa tilannettani joten vilkaisin Coreyyn.

Full Moon ✔Where stories live. Discover now