28. luku

419 47 18
                                    

Avasin silmäni, olin takaisin sivukujalla. Nousin vaivalloisesti istumaan, yrittäen tasata hengitystäni. Päässä tykytti. Pyyhin kivet käsivarsistani, osa jätti pelkkiä painaumia, osa oli kaivautunut syvemmälle. Pyyhkäisin kasvojani ja tunsin tahmean veren kämmenelläni. Haava otsassani oli ilmeisesti lakannut jo vuotamasta.

Missä Kuolema oli? Miksi hän ja Kohtalottaret eivät olleet jo rankaisemassa minua? Vai oliko hän lähtenyt hakemaan heitä? Ei siinä ollut mitään järkeä. Toisaalta missään ei ollut ollut järkeä pitkään aikaan.

Olin pelastanut Nooan, olin taistellut Kuolemaa vastaan ja pelastanut hänet. Muulla ei ollut enää väliä. Olin ottanut kohtalon omiin käsiini. Katseeni osui särkyneeseen viikatteeseen ja suru pyyhkäisi ylitseni. Se oli typerää, se oli pelkkä typerä tikku. Mutta kun nousin hakeakseni puhelimen maasta ja soittaakseni Iirikselle, en kyennyt jättämään palasia siihen, vaan nappasin ne maasta nilkuttaessani kohti puhelinta. En tuntenut enää energiavirtaa, ne olivat täysin hyödyttömiä. Joka paikkaan särki edelleen. Voi mitä tekisinkään pienestä määrästä voimariimun energiaa.

En pystyisi kävelemään koko matkaa täältä sairaalaan kivistävällä kehollani, olisi pakko soittaa Iirikselle ja Otolle. Olivatkohan he jo sairaalassa? Kertoisivatko he, että Nooa tulisi kuntoon? Puhelimeni oli jäänyt pölyyn muutaman metrin päähän, siihen mistä olin Iirikselle soittanut. Yritin tarttua siihen, mutta turhaan. Vaikka sain kosketettua puhelinta, en kyennyt liikuttamaan sitä. Mitä? Oliko Kuoleman räjähdys vienyt kaikki voimani? En saanut edes virtanapista napsautettua puhelinta päälle.

Ei. Todellisuus jysähti vatsani pohjaan. Olin vieläkin limbossa. Kuinka oikein pääsisin pois? Oliko tämä Kohtalottarien kosto? Että jäisin ikuisesti vaeltelemaan limboon? Paniikki nosti päätään. Eivät he voisi tehdä näin, eivät he-

No niin. Hengitä. Älä ajattele sitä. Minun olisi ensin päästävä sairaalaan, varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. Juoksin niin kovaa kuin kivistävällä kehollani pystyin, viikatteen palasia kainalossa pidellen. Pelko puristi sydäntäni. Sattui liikaa, keuhkoni tuntui kuin ne olisivat tulessa. Oli pakko pysähtyä. Mitä minä nyt tekisin? Sairaalaan kestäisi ikuisuus nilkuttaa.

Bussipysäkki. Kiirehdin äkkiä katsomaan aikatauluja. Seuraava linja-auto, joka ajoi liippasi sairaalan läheltä tulisi kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Kirosin hiljaa. Olisiko minulla muka aikaa odottaa niin kauan? Oliko minulla muka vaihtoehtoja? Huokaisin syvään ja istuin viileälle penkille odottamaan. Kepillä köpöttävä mummo istui viereeni, edes vilkaisematta minua, mikä tuntui hyvin oudolta. Hän ei tiennyt, että olin siinä. Mitä jos minäkin olin joskus istunut jonkin karanneen sielun vieressä sitä tajuamatta? Puistatti edes ajatella.

Entä jos vanhus ei ollutkaan menossa bussiin? Kuinka pääsisin sisään? Miten Kuolema oikein käveli asioiden läpi? Kävelikö hän koskaan? Hänellähän oli portit. Ei helvetti.

En tarvitsisi typeriä portteja, olisin nyt vapaa kohtalostani. Selväisin aivan hyvin ilman Kuolemaa.

Viimein ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua bussi saapui ja kiirehdin mummon ohi, joka onnekseni hitaasti nousi penkiltään ja suunnisti bussiin. Tuntui oudolta vain kävellä sisälle maksamatta, tietää, että voisin istua kenen viereen vain, eikä kukaan katsoisi pahasti. Istuin mahdollisimman lähelle ovea ja toivoin jonkun lähtevän tai tulevan haluamallani pysäkillä.

Niin ei tietenkään käynyt, vaan vasta kaksi pysäkkiä sen jälkeen. Kävelin nopeasti takaisin haluamalleni pysäkille ja odotin seuraavaa bussia puoli tuntia, mikä tuntui kidutukselta. Sillä pääsin aivan sairaalan kupeeseen, luojan kiitos.

Kuoleman oppipoikaWhere stories live. Discover now