Luku 37: Katseen päässä

9 3 0
                                    

Lilikan huone seisoo hämärässä, kun ovi raottuu. Lilika ei vaivaudu kohottamaan päätään, sillä hän tietää, kuka ovella on. Solasin asialla ei ole Lilikalle merkitystä, miehen silmissä asuu aina sama katumus ja syyllisyys. Kun Solas astelee Lilikan sängyn vierelle, tyttö tietää jo valmiiksi, ettei Solas tulisi hänen iholleen sen jälkeen, mitä on ehtinyt tapahtua.

"Oletko varoittanut jo Remiä ja kapinallisia siitä, mitä veljesi on suunnitellut tekevänsä?"

Solasin sanat yllättävät Lilikan, mutta hän ei anna sen näkyä.

"Et tarvitse sitä tietoa mihinkään."

"Mutta kysyn sitä silti."

"Minulta et saa siihen vastausta."

Solas kallistaa päätään, ainoa valkea suortuva valahtaa kasvoille, mutta Lilika ei kurota pyyhkimään sitä paikalleen. Hän tuijottaa miestä kuin jotakuta, jonka on päästänyt iholtaan liian aikaisin, vapauttanut jostakin, jonka piti olla myös miehen kannettavissa.

"Millaiseksi me olemme tulleet, Solas? Katso meitä. Minä säälisin sitä, mitä näen, ellen olisi oppinut inhoamaan sääliä."

"Tahdotko sinä puhua?"

"Mistä?"

"Siitä, etten minä kertonut sinulle suunnitelmasta."

"Siinä ei erityisemmin ole puhuttavaa. Minä katson tekosi petokseksi minua vastaan."

"En voi puolustaa itseäni mitenkään."

"Sinä et luota minuun, mutta et luota itseesikään."

"Lupaan sinulle, että en enää koskaan jätä tällaista kertomatta vain, koska Endelion on käskenyt minua."

"Kas, kun se ei enää saa minua luottamaan sinuun. Sinä olet rikkonut uskoni sinuun, enkä tiedä mitään, millä tehdä se eheäksi. Minun maailmassani ei ole anteeksiantoa sellaisena kuin moni muu sen näkee."

Solas kääntää päänsä pois, sulkee silmänsäkin.

"Joskus tuntuu, että sinä olet meistä se, joka kasvoi aikuiseksi", Solas huokaa.

"Ajatteletko noin vain siksi, että voisit oikeuttaa sen, mitä teet kanssani? Jos tunnun vanhemmalta kuin olen, se tarkoittaa, että saat tehdä, mitä haluat, eikö niin?"

"Ei, Lilika, en minä sitä tarkoittanut", Solas parahtaa, mutta ääni antaa hänet ilmi. "Sinä tunnut niin vieraalta, niin etäiseltä."

"Älä laita sitä minun syykseni sen jälkeen, kun olet itse pimittänyt tietoja minulta. Et voi samaan aikaan kohdella minua lapsena ja aikuisena, sellainen ei käy päinsä. Joko sinä olet minulle rehellinen tai jatkat suojeluani niin kuin olisin lapsi, jolle ei tarvitse kertoa asioiden todellista laitaa."

"Mutta sinähän olet lapsi, Lilika."

Hervoton, irrallinen nauru pakenee Lilikasta. Hän istuutuu Solasin syliin, pakottaa miehen lähelleen, kuljettaa kättään tämän reisillä kunnes löytää, mitä haluaa. Solasin silmät suurenevat, kauhu tekee kotinsa mieheen, mutta Lilika ei lopeta, Lilika ruokkii itseään Solasin kasvavalla tuskalla.

"Niinkö sinä todella ajattelet?" Lilika kysyy aivan Solasin korvanjuuressa. Hänen kätensä jatkaa, Solasin huulilta pääsee hienoinen parahdus. "Vai jätitkö kertomatta totuuden vain, koska Endelion halusi niin? Sinun ruumiisi ei pidä minua lapsena."

Lilika vetäytyy kauemmas, nousee sängyltä kokonaan. Solasin posket punoittavat, toinen käsi on puristunut suulle. Mies tarjoaa häpeäänsä kuin osaa itsestään.

Kuningas ja ruusuWhere stories live. Discover now