Luku 18: Hiljaisuus ei lyö

76 10 0
                                    

 "Minä voin selittää."

Aamuyö. Verhot jätetty auki, vaikka kesä ei ole enää täällä. Mikään ei pelasta Anrabasia hänen tummilta aatteiltaan ja sängyllä kalpeana makaavalta Victorialta. Vaimo on valveilla, vaikka ei avaakaan silmiään. Paha. Erittäin paha. Anrabas ei uskalla koskettaa. Kenties kosketus polttaisi sen jälkeen, mitä Victoria joutui seikkailijansilmillään todistamaan.

"Victoria, ole kiltti. Minä todella voin selittää."

Ei ole mitään selitettävää. Anrabas tietää sen myös. Hän ei ole koskenut Victoriaan, hän on pitänyt vaimoaan hauraana ja kauniina kuin kesän kukkanen. Syksy on jo tuonut viileän tuntunsa ilmaan. Kukkaa olisi turha suojella. Entä, jos hän ei enää tahdo minua sen jälkeen, mitä näki?

Vaimo nousee ylös, avaa silmänsä raukeasti kuin olisi käväissyt syvässä unessa, jonka jälkeen kaikki näyttää utuiselta unelmalta. Yö on hämärä, Anrabas näkee hyvin vain, koska hän on tottunut. Yön olento. Ikuinen ja siksi herkempi kaikelle sellaiselle, johon ihmisen silmänräpäyksen mittaisen elämän aikana ei ehdi tottua.

"Victoria..." Anrabas hapuilee sanoja. Victoria on siinä, aivan lähellä, silti vuosien päässä. Aina. Hän ei saata koskaan koskettaa vaimonsa kuulaita poskia.

Victoria kääntää katseensa. Silmät eivät ole antaneet anteeksi, koska ei ole mitään anteeksipyydettävää. Vasta, kun Victoria hymyilee, Anrabas huomaa poskillaan hennot purot, jotka noruvat leualle. Kuinka hän on koskaan ansainnut vaimonsa lämmön?

"Anteeksi", Anrabas hengähtää, "en olisi koskaan halunnut sinun joutuvan näkemään sitä. Minä loukkasin sinua syvästi, ja ymmärrän, jos tämä vaikuttaa suhteeseemme."

Victorian silmät ovat ikuisemmat kuin Anrabasin, vaikka Victoria on vasta nuori, hento verso.

"Miksi ajattelet, että loukkasit minua vasta, kun todistin tekoasi? Etkö ajattele, että tekosi itsessään oli minua vastaan?"

Anrabas purskahtaa äänekkäämpään itkuun. Hän on täydellisen alaston Victorian sanojen edessä. Ei ole mitään, mitä hän voisi tehdä. Victoria on riisunut hänet aseista. Taistelutahto on kuollut, puolustuksia ei enää ole. Anrabas istuu sängynreunalla ja painaa päänsä alas.

"Ei ole syytä katua", Victoria sanoo pehmeästi. "Teit, mitä teit. Sinun kehosi ei ole minun kehoni eikä sen kokema nautinto ole minulta pois."

Anrabas kääntää katseensa suoraan vaimoonsa.

"Kuinka sinä voit..."

Victoria hymyilee ja tulee lähemmäs. Nainen vie kätensä Anrabasin kaulalle, hivelee ihoa ja kurottaa kohti kasvoja. Victoria suutelee häntä siinä, kaiken jälkeen, kaikesta huolimatta. Anrabas ei muista Victorian tulleen itse lähelle koskaan aiemmas. Ja nyt nainen on siinä, omana itsenään, katkeruudesta riisuttuna.

Anrabas on jo painumassa vaimoaan vasten, tekemällä tästä lopultakin vain omansa, kun Victoria irrottautuu kosketuksesta kuin syksyinen lehti puusta. Anrabas kurottaa, mutta Victoria ei tule enää iholle. Hetki sulkeutuu umpeen, Victoria vetäytyy lakanoiden väliin.

"Victoria?"

"Minä aion nyt nukkua. Nukun pitkään, älä suotta herätä minua."

"Mutta entä..."

"Hyvää yötä, Anrabas."

"Emmekö me keskustele?"

Hiljaisuus ei lyö tänään. Se istuu hitaasti harteille raskaana kuin vastuu. Anrabas odottaa, että jokin pitäisi ääntä. Että ulkoa kuuluisi ihmisten puhetta, että linnut laulaisivat. Mutta ei ole enää kesä, linnut ovat poissa, ihmiset nukkumassa tai piiloissaan. Kaupunki valvoo salaa. Anrabas odottaa, odottaa, mutta pölykään ei tanssi ilmassa, kun valo ei ole näyttämässä sille tietä.

Valosta annettuWhere stories live. Discover now