You Make Me Begin

Luku 19: Missä Jungkook?

17.11 to

Missä ihmeessä sä oot? tekstasin Jungkookille. Odotin hetken, mutta nuorempi ei vastannut, joten suljin puhelimeni pettyneenä ja työnsin sen farkkujeni takataskuun.

Minua hävetti myöntää, että olin niin hermona vain sen takia, etten tiennyt, missä Jungkook oli. Hän ei ollut ilmestynyt aamulla normaaliin aikaan koululle, eikä häntä ollut näkynyt vieläkään, vaikka ensimmäinen luentoni oli jo ohi. Tällainen hermoilu oli jo melkein luonnotonta, hänhän oli voinut vain nukkua pommiin.

Jungkook ei nuku koskaan pommiin.

Huokaisin ahdistuneena ja painauduin vasten kylmää betoniseinää. Valuin lattialle istumaan ja yritin rauhoitella täriseviä käsiäni. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan, joten päädyin hakkaamaan päätäni seinään. Jouduin kumminkin lopettamaan senkin, koska pääkoppaani alkoi epämukavasti jomottaa. Loppujen lopuksi istuin silmät kiinni, pää seinään nojaten, ja odotin viestiä saapuvaksi.

"No hei Taehyungie", Jiminin ylipirteä ääni hihkaisi jostain yläpuoleltani. Avasin silmäni verkkaisesti ja kohtasin ystäväni iloisen katseen. "Mikäs sua nyt noin masentaa?"

Ignoroin kysymyksen muitta mutkitta kuin sitä ei olisi koskaan esitettykään. Sen sijaan tarkastelin tarkemmin blondin ulkoasua. Hänellä oli pinkki huppari, jossa oli söpö nallen kuva, ja mustat farkut, jotka olivat tahraantuneet joihinkin epämääräisiin läikkiin. Pian katseeni siirtyi Yoongiin, joka seisoi Jiminin takana väsyneesti hymyillen. Hän haukotteli leveästi ja virnisti sitten pikaisesti. Minusta tuntui, että Yoongi oli alkanut nukkumaan paljon enemmän sen jälkeen, kun Jimin oli tullut kuvioihin. Ehkä blondi oli sen verran haastava ihminen, että sai muut helposti väsähtämään.

"Musta tuntuu, että tää liittyy jotenkin Jungkookiin", Yoongi hymähti vieden kätensä hiuksiensa läpi. Jimin katsoi häntä yllättyneenä. Näytti vähän siltä, että poika oli kerennyt jo hetkeksi unohtaa poikaystävänsä läsnäolon. Hän kuitenkin korjasi tilanteen nopeasti ja sujautti kätensä vanhemman käteen.

"Joo...", mutisin hiljaa yrittäen pitää katseeni poissa toisten yhteen liitetyistä käsistä. Jostain syystä näky teki hallaa sydämelleni.

"No?" Jimin kysyi terävästi saaden Yoongin puristamaan varoittavasti blondin kättä. Hymähdin hiljaa. Ihan hyvä että Yoongi vähän toppuutteli Jiminin tulista luonnetta.

"Ei mitään", sanoin katsellen koululaitoksen ovia mietteliäänä. Jimin oli jo alkamassa tinkaamaan, mutta Yoongi nykäisi nuorempaa pienesti käsivarresta. Nousin nopeasti ylös ja nojauduin sitten uudestaan seinää vasten.

"Onko ihan pakko?" Jimin kysyi suuntaamatta sanoja oikein kenellekään. Hän näytti kiukkuiselta ampiaiselta, söpöltä ja kiukkuiselta ampiaiselta.

"Jimin kärsii vierotusoireista", sanoin hymyillen aavistuksen. Jimin katsahti minua kulmat kurtussa. Myös Yoongi näytti hämmentyneeltä. Huokaisin. "Se tarvii rakkautta. Ja mieluusti fyysisessä muodossa."

Kaksikko vilkaisi toisiaan kevyen punan ilmestyessä kummankin kasvoille. Pudistelin päätäni huvittuneena ja lähdin sitten suunnistamaan kohti seuraavaa luentosalia.

Toivottavasti se pirun Jungkook vastaisi pian.

¤

Joo sori hei, mulla on vatsatauti, niin en päässy kouluu. :/

Luin viestin yhä uudelleen ja uudelleen, mutta sen sisältö ei muuttunut miksikään. Tietenkin poika oli ollut sairas, ei kuollut, jäänyt auton alle, eksynyt tai ollut muutenkaan sen suuremmassa vaarassa.

Olin melkein saanut sydänkohtauksen, kun puhelimeni oli plopsahtanut äänekkäästi viestin merkiksi kesken kurssien tutkinnan. Olin saanut pahoja katseita opiskelutovereiltani mutta kaivanut silti elektroniikkalaitteen ennätysvauhtia taskusta.

Ok. Mä tuun sinne koulun jälkee, tekstasin vastaukseksi ja suljin jälleen puhelimeni. Minulle oli ihan sama, oliko Jungkook kipeä vai ei, halusin aivan välttämättä nähdä hänet. Edes miinoitettu sotatantere ei olisi voinut estää minua tapaamasta nuorempaa.

¤

Kävelin Jungkookille päin pitkin törkyistä katua. Siellä täällä lojui karkkipapereita, metallitölkkejä, tupakantumppeja, lasinsiruja ja jopa käytettyjä ruiskuja. Olin jossain kohdin matkaa vahingossa oikaissut tälle epämääräiselle kujalle, enkä ollut jaksanut kääntyä enää takaisin. En olisi ikimaalimassa tuonut Jungkookia tätä kautta, sillä pärjäisin itsekin vain nippa nappa tiukan paikan tullen. Toisesta huolehtiminen olisi ollut aivan liikaa.

Näin kauempana jonkun polttelemassa jonkinnäköistä käärylää rakennuksen nurkalla. Hänestä näkyi kymmenien metrien päähän, ettei kaikki ollut kunnossa. Ei todellakaan. Mies huomasi minut ja katosi sekunneissa kuin tuhka tuuleen.

Koko paikka puistatti minua, joten kiristin kävelytahtiani entisestään. Saatoin vain kuvitella, millaista täällä oli yöaikaan.

Lopulta pääsin pois alueelta ja hengitin heti paljon vapaammin. Ylimääräinen valppauskin valui minusta pois kuin hiekka sormien välistä. Saavuin pian Jungkookin perheen asunnon alaovelle ja kokeilin sitä varovasti. Se ei yllätyksekseni ollut lukossa, joten saatoin vain saapastella sisään. Kiipesin portaat nopeasti toiseen kerrokseen ja suuntasin suoraan asunnon numero kuusi luokse. Hymyilin pienesti oudolle mutta kauniille ovelle ja koputin siihen lujasti.

Kuulin pian hiljaisia askelia ja sitten vaimeaa kolinaa, kun Jungkook katsoi ovisilmästä. Ymmärsin hyvin tuon varovaisuuden. Täällähän saattoi pyöriä vaikka mitä heppuja ties missä tarkoitusperissä, eikä sairaana ollut ihan parhaita mahdollisuuksia puolustautua.

Kuului pientä kilinää ja lukon naksahdus, ja sitten Jungkook jo seisoikin edessäni aavistuksen huojuen, kasvoilla turhautuneen hämmentynyt katse. Hymyilin nuoremmalle ja astuin sisälle asuntoon vetäen oven perässäni kiinni. Jungkook nojautui seinään raskaasti hengittäen minun riisuessa kenkäni. Sen tehtyäni nappasin nuorempaa käsikynkästä, eikä hän vastustellut, kun johdattelin hänet olohuoneeseen.

Televisiossa pyöri äänettömällä jokin turhamainen ohjelma ja matolla lojui sininen muoviämpäri. Istutin pojan sohvalle, vällykasan keskelle, ja istuin itse sohvan nurkkaan. Jungkook veti yhden viltin jalkojensa päälle ja nojautui sitten selkänojaa vasten. Katselin tummahiuksisen suljettuja silmiä ja kalpeita kasvoja hymyillen surumielisesti.

"Sun ei ois pitäny tulla", Jungkook mutisi niin hiljaa, että sain vain vaivoin sanoista selvää. Pojan huulet jäivät aavistuksen raolleen, mikä sai minut puremaan hammasta.

"Miksei?"

"No mä oon sairas", Jungkook tuhahti hiljaa ja liikahti ottaakseen paremman asennon.

"Hei, haluutsä maata?" kysyin.

"Joo", Jungkook mutisi ja pani sitten pitkäkseen niin nopeasti, etten kerennyt pois alta.

"Hei, Jung-" Keskeytin ennen kuin kerkesin sanoa asiaani loppuun, sillä Jungkook näytti niin väsyneeltä, etten halunnut häiritä häntä enää yhtään enempää.

"Mm?"

"Ei mitään", kuiskasin ja yritin varovasti ottaa parempaa asentoa. Onnistuin kuin onnistuinkin siinä ja päädyin makaamaan pienelle sohvalle toinen jalka Jungkookin jalkojen päällä ja molemmat käteni löyhästi nuoremman ympärillä. Poika makasi puoliksi sylissäni, puoliksi vieressäni ja tuhisi äänekkäästi. Hän oli jo nukahtanut. Vedin viltin varovasti päällemme ja hetken epäröinnin jälkeen painoin kevyen suukon nuoremman hiuspehkoon.

Minua ei voinut vähempää kiinnostaa, saisinko vatsataudin vai en.

Sanoja: 876

Eipä siinä, kiitos, kun luit <3