◇ 𝐾𝑖𝑢𝑠𝑎𝑡𝑡𝑢 ◇

Luku 12

Seuraavana päivänä Lehtitassu oli edelleen allapäin yöllisistä paljastuksista emoltaan. Katsoessaan Merikyyneltä, Lehtitassu tajusi nyt hieman enemmän tämän käytöstä - ja toivoi ettei olisi halunnutkaan tietää. Tai leikkiä sankaria. Hän vihasi sitä tunnetta, kun hän katui tekojaan - ja vasta kuuden kuun ikäisenä niin oli tapahtunut ainakin kolme kertaa. Lehtitassu toivoi hartaasti, ettei niitä tulisi tulevaisuudessa enemmän.

Ensin vihreä, ja sitten sininen silmä avautuivat taas uuteen päivään. Ne tuijottivat edessään olevaa kasaa Liljatassun makuualusia, joiden nukkuja ei ollut paikalla ja varmasti oli aamupartiossa. Lehtitassu pakotti itsensä nousemaan hanakasti omalta pediltään, ja kävellä uneliaasti aukiolle etsimään tekemistä.

Ensimmäisenä ruskeavalkoisen oppilaan maha alkoi kurnia nälästä. Hän tajusi, että oli täysin unohtanut syödä edellisenä päivänä. Lehtitassu kyllä tiesi, että tällainen ei olisi kovin terveellistä kasvavalle kissalle - tai niin ainakin Harakkamarja oli jatkuvasti väittänyt - mutta Lehtitassulla ei ollut halua syödä. Lisäksi oli lehtikato, joten riistaa ei ollut luonnollisesti kovinkaan runsaasti. Mieluummin Lehtitassu uhraisi ateriansa muille ja nälkiintyisi itse, kuin että hänen klaanitoverinsa nälkiintyisivät hänen puolestaan.

Silmäkulmastaan oppilas näki Varjosielun istuvan yksin klaaninvanhimpien pesän edustalla. Oli tosi surullista, ettei ollut toista klaaninvanhimpaa naaraan seuraksi. Eikä sellaista tulisi vielä aikoihin, sillä muistikuviensa perusteella Lehtitassu ei keksinyt kissaa, joka näyttäisi tarpeeksi vanhalta harkitsemaan eläköitymistä.

Lehtitassu päätti olla nyt kunnon kissa ja tarjota Varjosielulle seuraa. Hän otti riistakasasta valkoisen oravan - oppilas oli oppinut tämän olevan vanhuksen lempiriistaa - ja lähti tassuttelemaan kohti mustaturkkista ystäväänsä.

"Hafhuafho?" Lehtitassu kysyi suu täynnä oravan turkkia, joka sai Varjosielun hätkähtämään yllättyneenä.

"Ai, kiitos Lehtitassu!" Varjosielu maukaisi toivuttuaan hämmennyksestään. "En ajatellut että joku voisi vaivautua minun seuraani!"

"Se on surullista. Miksi meidän klaanissa ei ole muita klaaninvanhimpia? Missä kaikki muut ikäisesi kissat ovat?" Lehtitassu pohti ja katsoi kysyvästi Varjosielua, joka huokaisi raskaasti ja kyykistyi oravansa ääreen.

"Monet ovat kuolleet, ja monet ovat myös lähteneet. Valkon lisäksi minulla on myös yksi toinen sisar Pisaraklaanissa, Silakkaliito, joka on viimeisen tiedonannon mukaan vielä elossa. Kulkukissojen joukossa on myös Kuu, joka oli entinen ystäväni ja aiemmalta nimeltään Kuuhohde. Hän kuitenkin lähti, koska hänen kumppaninsa oli kulkukissa. Joskus hän kertoi minulle että sai jotkut pennut nimeltään Risu ja Kiemura, mutta muuten en ole hänestä kuullut lähdön jälkeen", Varjosielu selitti avoimesti ja katsoi mietteliäänä Lehtitassun silmiä. "Ai niin, hän halusi jossain vaiheessa takaisin klaaniin, mutta Punarintatähti ei antanut. Järkevä päätös, sanon minä. Jos jättää klaaninsa, takaisin ei ole paluuta, sillä kissat täytyy olla uskollisia klaanilleen henkeen ja vereen!"

Lehtitassu kavahti Varjosielun sanoissa olevaa itsevarmuutta ja voimakkuutta. Hänen täytyi kyllä yhtyä tähän mielipiteeseen, sillä se kuulosti järkevältä. Mutta hän ei jostain syystä halunnut olla täysin samaa mieltä mielipiteen kanssa, eikä hän edes tiennyt miksi.

"Varjosielu! Saanko ottaa Lehtitassun mukaani partioon?" keskustelun katkaisi yhtäkkiä paikalle tullut Kiurusydän. Varjosielu nyökkäsi ja patisti Lehtitassua eteenpäin, mutisten samalla; "Omapa on oppilaasi."

Lehtitassu katsoi vaivaantuneena vanhuskissaa, joka palasi pesäänsä. Nyt kun Varjosielu ei ollut hänen seuranaan, kaikki yölliset muistot tulvivat hänen mieleensä jälleen. Mahdollisesti myös juuri leiristä ulos meno mestarin kanssa vaikutti muistojen tulvaan yöllisestä hiippailusta.