saman sielun sirpaleet

5.

MILO

Mouhous soi kuulokkeista samalla kun ilman täytti spraymaalikäry.

Taisin vahingossa tuhota parit aivosolut, mutta mitäpä pienistä. Ihan kuin mä niillä muutenkaan mitään järkevää tekisin.

Parvekkeen oli vallannu ei niin hallittu kaaos.

Olin skeittaamisen myötä saanut taas enemmän aikaa tuhlattua kaikenlaisiin projekteihin, tällä kertaa vuorossa oli laudan tuunailu ja pyörien vaihto.

Se oli ihmeen terapeuttista toteuttaa visioitansa ja tehdä taas jotain mihin käytti suurimman osan teini-iästänsä.

Oikeasti yritin vain täyttää sitä yksinäisyyttä minkä Ronanin poissaolo toi.

Sillä oli vapaapäivä, enkä ollut siitä eilisen jälkeen edes kuullut mitään. Tarvitsi sekin omaa aikaa ja tilaa, joten annoin sen sille.

Meidän uudestaan löytyneen ystävyyden rajat oli toisinaan veteen piirettyjä niin koin sen hiljaisuuden rajan luomisena.

Tunnuin pyytävän siltä helvetisti pystymättä antamaan mitään takaisin. Koskaan se ei siltikään valittanut tai kieltäytynyt mistään. Sille tuntui riittävän se, että olin siinä.

Se oli pyytänyt anteeksi asiasta mikä ei edes ollut sen vika. Sinä hetkenä se oli ollut enemmän aikuinen kuin itse koskaan pystyisin olemaan.

Me oltiin molemmat tehty ja sanottu asioita mitä ei oltais ilman surusta johtuvaa vihaa ikinä edes ajateltu.

Suurimman osan ajasta se sulkeutui itseensä.

Se teki sitä useammin kuin ehkä itse tajusi, mutta olin koko sen elämän ajan opetellut lukemaa sen kehonkieltä. Siltikään en osannut koskaan lukea mitä se mahdollisesti ajatteli.

Se oli mysteeri siinä mielessä, että tiesin siitä samaan aikaan kaiken ja en mitään.

Olin viime aikoina opetellut anteeksiantoa, sekä katkeruudesta irti päästämistä.

Kannoin niin paljon tukahdettua vihaa sisälläni sen sijaan, että olisin osannut päästää niistä irti.

Vihani ei tuonut äitiä takaisin tai poistanut sitä tosiasiaa, että Joona päätti lähteä oman käden kautta.

Joonan kirje kummitteli mua vähemmän kuin sen viimeiset sanat mulle: anna anteeksi.

Olin olettanut sen kokevan edelleen huonoa omatuntoa siitä riidasta mikä melkein rikkoi meidän elämänmittaisen ystävyyden.

Nyt tiesin sen pyytäneen anteeksi sitä helvettiä minkä seuraavaa aamua toisi tullessaan.

Traumasta lamaantuneet aivot onneksi blokkasivat suurimman osan siitä muistosta. Loput olin yrittänyt hukuttaa, mutta tässä mä silti edelleen olin elämässä elämää ilman arvoa tai tarkoitusta.

Joonan ajattelemisen ja ikävöinnin mukana tuli kaupanpäälle kaikki muu paska.

Vihasin sit kuinka ikävä mulla oli aikaa ennen kuin kaikki romahti.

Halusin vain palata siihen kesään kun elämässä ei ollut muuta kuin euphoriaa ja uusia nousuja.

Kaikki oli väärin, mutta samalla niin oikein.

Kemikaalinen onnellisuus toi lohtua ja sairasta tarkoitusta elämään.

Ikävöin kärsimystäni, koska se oli tuttua ja turvallista. En halunnut päästää siitä irti, koska pelkäsin menettäväni vähäisetkin rippeet siitä mitä olin. Jos edes olin mitään.