Maailman sylissä

Luku 15

- Okei, otetaan sit toi paino, äiti huokaisi ja merkitsi mun pituuden muistiin.

Se kääntyi rullatuolissaan ympäri ja viittilöi vaa'an suuntaan. Odotin kauhulla, kun numerot alkoivat hidastaa vauhtiaan. Äiti nyökkäsi ja mä menin vetämään paitaa päälleni.

- On se vähän tuolla alipainon puolella. Syö vaikka vähän isompi välipala, yks omena tai leipä lisää. Kiva, ku sä aloit käydä siellä jalkapallossa. Mä oon sun Wilmasta kattonu, et koulu menee hyvin. Mites ne kaverijutut?

- Ihan hyvin, mutisin istuutuessani äitiä vastapäätä.

- No hyvä. Oot ainaki ollu sen Saturninon kanssa. Entäs muut teiän luokalta?

- Sillee, ihan ookoo.

No ei kyllä ollut. Mut olin tullut siihen tulokseen, ettei koulussa kenellekään kannattanut sanoa mitään, koska sillon asiat meni vaan pahemmiksi.

- Nii mustaki. On vaikuttanu suurin osa tosi kunnollisilta nuorilta.

Ristin kädet rinnalleni ja nojauduin vähän taaemmas tuolillani.

- Okei? vastasin.

Äiti huoahti ja kirjotti koneelleen jotain.

- Mä paan tänne kohta, että asennevamma äitiään kohtaan.

- Sä voisit olla myös vähän tarkempi, kenen tietoja levittelet, tuhahdin.

Äitin suu loksahti auki. Pyöräytin silmiäni, nousin tuolista ja heilautin repun olalleni.

- Voinko mennä?

- Joo. Tos pöydällä on Setan esite, nii ota se mukaas.

Mun käsi pysähtyi ovenkahvalle, loin äitiin murhaavan silmäyksen ja nappasin esitteen pöydältä. Tuijotin äitiä samalla, kun revin sen pirteän sateenkaarilipulla varustetun kannen pieniksi silpuiksi roskikseen.

- Markus, äiti tuhahti.
- Ne annetaan kaiki...

Läimäisin oven jäljessäni kiinni.

Palasin luokkaan pää painuksissa. En välittänyt, kuinka moni syyttävä silmäpari katsoi mua. Istuin Ninon viereen ja nojasin leukaa kämmeniini. Opettaja oli jakanut jonkun monisteen pöydälleni, mutten vilkaissutkaan sitä. Luokassa ei koskaan ollut hiljaista, poikien rähinä ja tyttöjen supina kaikui korvissa. Yritin vakuuttaa itselleni, ettei ne puhunut musta. Siitä, etten ollut normaali. Mistä ne ois voinut sen muutenkaan tietää? Joku oli liimannut purkkia pulpetin alle.

- Heeiii, kaikki kunnossa? Nino kysyi ja työnsi etusormen korvaani.

Läpsäisin käden alas. En antanut itselleni lupaa hymyillä.

- Jaaha, et sä ookkaan kuuro, se nosti molemmat kädet ilmaan antautumisen merkiksi ja suipisti alahuultaan.

- Mielummin oisin, ärähdin takaisin ja käänsin katseeni takaisin pulpetinkanteen.

Ninon hymy hyytyi ja se palasi kirjoittamaan muistiinpanojaan loukkaantuneena. Tai sitten mä vain kuvittelin sen loukkaantuneen.

•••

Tunnin jälkeen poika veti mut kaapeille vakavan näköisenä. Ihmiset virtasi meidän ohi ja Kasperin joukosta Pete potkaisi mua sääreen. Nino löi sitä penaalilla naamaan ja sen ärsyttävä virne muuttui raivostuneeksi.

- Ohoo, siin on meillä seuraava kouluampuja, Kasper hörähti käsi kiedottuna kaveriensa harteille.

- Sä oot ainaki ekana mun tappolistalla, Nino vastasi tyynesti harteitaan kohauttaen.

- Vitun terroristi, kylhän sust sen tietää, Kasper sylkäisi meidän jalkojen juureen.

- Ja sust sen, et oot vähän paneskellu ympäriinsä.