Maailman sylissä

Luku 40

"Tänään me käytiin siellä poliisiasemalla. Ne kysy hirveen monta kysymystä, enkä mä oikeen osannu vastata. Sit me käytiin ostamassa Ninolle uus lompakko. Musta se on aika hyvä lahja", olin kirjoittanut mun päiväkirjaan.

Oikeastaan nyt, kun tarkemmin mietin, en muista enää siitä päivästä kauheasti mitään. Äiti sano, että se oli jotenkin tosi raskasta henkisesti kuulemma, et se on ihan normaalia, ettei muista. Oli ollut tosi outoa istua siinä tuolissa. Mä olin aina inhonnut toimistoja ja niiden hajua ja makua, vuoronumeroiden kilahtelua ja tyhjänpäiväisiä kättelyjä. 

Pyörittelin nahkaista kukkaroa käsissäni ja tarkkailin sen jokaista taskua. Matilda piirsi mun sängyllä kuvaa ponista ja väritti sille vihreää harjaa. Niin, mieluummin murehdin kai, pitäisikö Nino lahjasta. Onneksi poika oli päässyt turvallisesti kotiin, Lari ei ollut ajanut ojaan. Tosin se oli kyllä liukastunut ja murtanut kätensä kotipihassaan. Valkku sanoi, ettei se saisi pelata, mutta Lari oli kiroillut niin paljon ja Eemeli oli anellut suostumusta, että ilmeisesti se oli luvannut miettiä asiaa. 

- Miks te ette ostanu mulle huulikiiltoo? Matilda kysyi yhtäkkiä.

Heräsin ajatuksistani ja kysyin, mitä se oli sanonut.

- No, kun mä pyysin äidiltä, voiko se ostaa mulle huulikiillon, eikä se ostanu! tyttö mutisi vähän nolona.

- Miks sä haluisit huulikiillon? Sä oot vasta joku kymmenen, ihmettelin.

Matilda ei vastannut, mutta huomasin, miten kynä kiihdytti tahtia paperilla. Hevosen harjasta tuli suttuinen.

- Älä vaan sano, et se on taas se yks tyttö!

- Ei oo! 

- No, miks sitte? Sä oot tosi nätti ja pieniki, et tarvii mitään meikkiä! puhahdin.

- Sä et ymmärrä! Mä vihaan, mä vihaan sitä, ku kaikki sanoo, että mä oon niin pieni! tyttö huusi vihaisesti ja viskasi kynän lattialle.

- Mihin tää liittyy? kysyin hetken päästä varovasti.

- Onks Jerico sanonu jotain?

- Ei, senki tyhmä!

Eli todellakin oli. Matilda nousi nyt seisomaan ja irvisti mulle.

- Älä välitä. Eihän se oo ees paljoo vanhempi ite, naurahdin takaisin.

- Ei nii! Ja sitä paitsi äiti sano, että pojat tulee kehityksessä kuulemma jäljessä! Että tytöt on järkevämpiä ja silleen.

Matilda lysähti totisena takaisin sängylle. 

- Sanooko? Voihan se kai pitää paikkaansa, en siitä tiiä.

Tyttö ei enää jatkanut, joten ehdotin, että me mentäisiin hakemaan jätskit lohdutukseksi. Tiesin, että Janne oli käynyt just lähikaupassa ja se osti aina niitä Rainbown suklaatuutteja. Matilda näytti vähän piristyneen ideasta ja lähti heti hypähtelemään kohti pakastinta. Tyttö oli ojentamassa mulle tuuttia, kun huomasin keittiön pöydällä tuntemattoman mukin. Siinä komeili iso sateenkaarilippu. Kumarruin hämmentyneenä katsomaan sen viereen jätettyä lappua. "Markukselle! Tukea ja turvaa, Janne." Äiti oli siis kertonut. Luulin, että asian kertominen Jannelle olisi ollut kamalan kiusallista, mutta oikeastaan mulle tuli siitä aika hyvä mieli. Miehen tempaus oli hölmö, mutta tiesin sen yrittävän parhaansa. Meidän perhettä ei kai ollut helppo kestää. Naurahdin ja kaivoin takataskusta puhelimen lähettääkseni lahjasta Ninolle kuvan.

- Mikä se on? Matildakin tiedusteli mun olan yli. 

Näytin sille mukia, se kohautti kiinnottomana harteitaan ja käveli jätskiä mutustaen portaisiin. Istuin pöydän ääreen ja selasin hetken jotain sivuja, kunnes viesti pärähti Whatsappiin.