39. Synkkää arkea

170 23 4
                                    

Joel

Olimme kaikki, Aleksia lukuunottamatta, lähteneet vanhempiemme luo yöksi. Nyt olimme kuitenkin matkalla takaisin sairaalalle. Kävimme matkalla ostamassa Aleksille jotain syötävää ja muutaman redbullin, sillä olemme melko varmoja ettei hän ole syönyt mitään hetkeen. Pääsemme sairaalalle ja suuntaamme kohti sen ovia hiljaisuudessa. Näytimme varmaan lähes zombeilta, sillä yöunet jäivät melko lyhyiksi itse kullakin. Halusimme kuitenkin tulla Allun tueksi.

Ilmottaudumme tiskillä ja kerromme kenen läheisiä olemme. "Mä tuun iha just perässä", Tommi ilmoittaa ja jää juttelemaan käytävällä vastaan kävelleen hoitsun kanssa. Se on sama nainen, jonka kanssa Tommi eilenkin jutteli. Vaihdamme Nikon kanssa tietäväiset katseet. Jatkamme matkaa kohti Ollin huonetta. Koputamme oveen ja astumme sisään. Vastassa meitä on luonnollisestikin Aleksi ja Olli, sekä Ollin huonekaveri, jonka nimeä en tiedä. Yllätyksekseni toisen sängyn vieressä istuu nainen. Jään tuijottamaan häntä ilmeisesti turhan pitkäksi aikaa, sillä Niko tökkää minua kyynerpäällä kylkeen. Käännän katseeni nolona lattiaan.

"No, onks mitää uutta?" Niko kysyy Aleksilta ja istuu huoneen ainoalle vapaalle penkille. Pian Joonas istahtaa tuon syliin, jättäen minut yksin seisomaan. "Eipä oikeestaan", Aleksi huokaa ja katselee murheellisena Ollia. "Me tuotiin sulle syötävää, mut ne on Tommilla, joka jäi flirttailee jonku hoitsun kans", selitän ja naurahdan pienesti. Helpotuksekseni Aleksikin naurahtaa vähän ja haukottelee sitten isosti. "On siel redbulliiki", Niko lisää. "Ootte pelastavia enkeleitä", Aleksi hymyilee meille vaisusti, mutta selkeästi kiitollisena.

Kohta Tommikin suvaitsee saapua paikalle. Hän ojentaa Aleksille tuomamme ruuat ja taputtaa tuota lohduttavasti olalle. Päivitämme hänet ajantasalle Ollin tilanteesta. Huoneessa istunut nainen nousee ylös ja Aleksi kääntää katseensa tuohon. "Mä alan lähtee kotiin. Sä tiiät mun numeron jos haluut jutella", hän sanoo Aleksille ja hymyilee meille muille sitten ystävällisesti. "Mä oon Saaga. Oon Kassun avopuoliso", hän esittäytyy meille ja osoittaa Ollin vieressä olevaan sänkyyn. Me esittelemme pikaisesti itsemme ja sitten hän lähtee huoneesta. Jään katselemaan tuon perään.

"No Tommi, saiks sen hoitsun numeron?" Aleksi virnistää pienesti ja saa Tommin punastumaan pienesti. "Joo", hän tokaisee eikä pysty estämään hymyn nousemista kasvoilleen. "Äijä on iha kusessa", naurahdan ja taputan tuota olalle. "Ei sul oo varaa sanoo. Ite kuolasit sen Saagan perää", Joonas virnistää ja nyt on puolestaan minun vuoroni punastua. Koko porukka repeää nauruun, minua lukuunottamatta. Myönnän pitäväni Saagaa hyvännäköisenä, mutta enhän minä voi varattuun sekaantua, varsinkin kun hänen miehensä makaa sairaalassa. Enhän?

Aleksi

Jätkät lähtivät hetki sitten ja istun nyt yksin Ollin vierellä. En ole poistunut tästä muuta kuin muutaman kerran vessaan. Huoneen ovelta kuuluu koputus, enkä vaivaudu kääntymään katsomaan ketä sieltä tulee, sillä kyllä he tulisivat sisään joka tapauksessa. Kohta ovi aukenee ja sisään astelee joku. "Moikka", tuttu ääni sanoo ja käännyn vain kohdatakseni Ollin äidin katseen. "Moi", hymyilen vaisusti. Mirja istahtaa viereiselle penkille ja katsoo Ollia avuttomasti. "En ois uskonut että joudun joskus näkemään oman poikani sairaalassa tässä kunnossa", hän huokaa ja silittää Ollin kättä hellästi. Hymähdän myötätuntoisesti. "Kai sä oot syöny jotain?" hän kysyy ja vilkaisee minua. "Joo, jätkät kävi tuomassa ruokaa", hymyilen ja näprään sormiani. "Hyvä. Kävisit säkin välillä kotona nukkumassa. Ei tee hyvää nukkua tollasella tuolilla", hän jatkaa ja hymyilee lempeästi. "Mun vanhemmat ei asu täälläpäin ni ei oo oikein paikkaa mihin mennä", hymähdän. "Ja en haluis kyl ees lähtee", jatkan ja katson Ollia. Mirja hymyilee myötätuntoisesti.

Juttelemme tovin niitä näitä kunnes oveen koputetaan jälleen. Käännyn katsomaan tulijaa ja yllätyksekseni huomaan ovella äitini. "Mitä sä tääl?" kysyn ja ponkaisen ylös tuolista. "Joel soitti että Olli on joutunut tänne ja pitihän mun tulla sun tueksi", hän hymyilee ja astelee lähemmäs. Kapsahdan lähes välittömästi tuon kaulaan itkemään. "Shhh ei hätää, mä oon tässä", äitini hyssyttelee ja silittelee selkääni. Itken tuota vasten pitkän tovin, kunnes olen rauhoittunut vähän.

"Moikka, mä oon Aleksin äiti Johanna. Oon tosi pahoillani mitä Ollille kävi", äitini esittäytyy ja menee kyselemättä halaamaan Ollin äitiä. Mirja halaa äitiäni takaisin ja huomaan parin kyyneleen valuvan tuon poskille. Hän vetäytyy kauemmas. "Ihana tavata sinut, minä olen Mirja", Ollin äiti esittäytyy. "Olen todella kiitollinen sinun pojallesi, että hän on jaksanut istua täällä koko ajan Ollin vieressä. Yritin juuri patistella häntä nukkumaan johonkin", Mirja hymyilee äidilleni. "Rakkaus tekee ihmeitä. Normaalisti tää ei suostu nukkumaan missään muualla kun kotona", äitini hymähtää ja pörröttää hiuksiani.

"Voisin tarjota teille kahvit nyt kun tulin tänne", äitini ehdottaa ja lähdemmekin sitten kohti sairaalan kahviota. Matkalla äitini ja Mirja juttelevat minusta ja Ollista, sekä kummankin meidän lapsuudesta. Yritän kuunnella keskustelua, mutten voi estää ajatuksiani karkaamasta väkisin Olliin ja siihen kuinka kova ikävä minulla on häntä. Minulla on ikävä hänen ääntään, hänen ihanaa hymyään ja tietenkin hänen halejaan ja pusujaan. Pelkään jatkuvasti, että en saa enää ikinä kokea tai nähdä noita asioita. Yritän ajatella positiivisesti ja uskotella itselleni että Olli herää, mutta jokin osa minusta sanoo, että elättelen turhaa toivoa ja se tekee olostani tukalan. "Mitä sä Aleksi otat?" äitini ääni tunkeutuu ajatuksieni ohi ja saa minut havahtumaan nykyhetkeen. "Mulle riittää ihan vaa kahvi", hymyilen vaisusti ja äitini katsoo minua myötätuntoisesti. Hän maksaa ostoksensa ja lähdemme sitten koko porukka etsimään meille pöytää. Sen löydettyämme äidit jatkavat keskusteluaan. Minusta on kiva että he tulevat toimeen. Jotain kivaakin tähän synkkään aikaan.

Sanoja: 812

Huh, vihdoin sain tätäki jatkettua. Tää ny junnaa aika paljo paikallaan, mut eiköhän ens  osassa ala tapahtua 👀

Feel somethingHikayelerin yaşadığı yer. Şimdi keşfedin