Vedenpitävä & Luodinkestävä

Prologi

Pläts! 90 kiloa ihmistä putosi veteen viiden metrin korkeudelta maha edellä. Valkoinen, mustareunainen lakki jäi kellumaan pinnalle ja kohta viereen ilmestyi kivusta huutava miehen pää.

- Jani is the man! Joku huusi ja humalainen nuoriso hurrasi.
Legendaarinen luokan pelle nappasi ylioppilaslakkinsa vedestä ja kauhoi laiturille. Vatsa oli punainen mahalaskun jäljiltä, mutta tyylilleen uskollisena nuorukainen kumarteli ja lähetti lentosuukkoja ympäriinsä kiitellen kannustavaa yleisöä.

- Paras ilta ikinä, hehkutti Mintun viereen rantahietikolle istahtanut Teemu. Tyttö hörppi kuplivaa nestettä muovipikarista ja oli sisäisesti samaa mieltä.
Paras ilta, koska tän jälkeen en enää ikinä astu tähän läävään.

Minttu katseli puolihumalaista nuorisoa, joka oli pitänyt yhtä viimeiset kolme vuotta kirjavuorten ympäröimänä, opettajien kurin ja nuhteen alla. Tyttö yritti kehittää jonkinlaista haikeutta lähtönsä johdosta, mutta hän oli aivan liian innoissaan siitä tunteakseen yhtään mitään vanhaa kotipaikkakuntaansa kohtaan.

Teemun höpötys veti Mintun takaisin nykyhetkeen.
- Sä siis lähdet pois ihan heti? Etkö sä pidä ees juhlia?
- Ei oo suunnitelmissa semmoisia. Ja juu, porukat hankki Fiatin etukäteislahjaksi valmistumisen johdosta, niin siihen aion hypätä heti aamulla kun silmät aukee.

Teemu huokaisi.
- Sääli, että sä lähdet. Ei täällä kyllä paljon oo tekemistä.. Mä aion mennä isälle oppisopimuksella autokorjaajaksi.
- Hmm. Mä yritän keksiä jotain sit perillä, mut ekana prioriteettinä on täältä pois pääsy, Minttu totesi.

Hän ihmetteli hieman miksi Teemulla oli niin kova tarve lyöttäytyä hänen seuraansa nyt. He olivat olleet luokkatovereita jo yläkoulussa, osallistuneet satunnaisesti samoihin kouluprojekteihin ja ryhmätöihin, mutta henkilökohtaisuuksien puhuminen oli jäänyt vähiin.
Mitä väliä, juttukaveri on ihan kiva kaiken yksinäisen juomisen ja törppöjen seuraamisen lisäksi.

- Haluatko lisää juomista? Semmosta kunnon tavaraa? Teemu ehdotti.
- Mitä sulla siinä on? Tyttö uteli.
Poika vetäisi povaristaan taskumatin ja otti pitkän hörpyn, jonka perään irvisti. Sitten hän ojensi sen Mintulle, joka jäljitteli elettä.

- Rohkeutta... Teemu vastasi lopulta Mintun kysymykseen arvoituksellisesti. Seuraavassa hetkessä hän veti tytön jaloilleen ja samaa kyytiä vasten itseään.
-...tehdä tää... Poika kuiskasi ja vei kätensä Mintun niskan taa ja toi kasvonsa lähelle.
-...mitä mä oon halunnu tehdä jo monta vuotta, hän kuiskasi kuuman hengityksen kutittaessa Mintun korvaa.

Sitten Teemu kertoi ensimmäistä kertaa monta vuotta piilotelleista tunteistaan. Suoraan suusta suuhun, huulilta huulille, ilman sanoja.

Minttua pyörrytti hieman alkoholin johdosta ja arvostelukyky oli lähtenyt kiihdyttäen pakoon heti Teemun kosketettua häntä.
Whateva, tää on kumminkin viimeinen kerta kun me nähdään!
Tyttö vastasi suudelmaan ja jalat kulkivat pojan perässä minne ikinä hän olikaan tyttöä johdattamassa.

Onpahan ainakin jotenkin ikimuistoisesti käytetty lakkiaispäivä, vaikka aamulla ei varmastikaan ole enää mitään mielikuvaa tästä.

Tyttö oli oikeassa. Aamulla hän heräsi omasta sängystään, mutta muistikuvat olivat hataria. Paha olo kiersi vatsassa ja aikaisen, leppoisan matkan sijaan tiedossa oli krapulaisena ajoa Helsingin iltapäiväruuhkassa. Ajatus ei kuulostanut kovin mukavalta kokemattoman kuskin korvaan.

Sekin on opittava ennemmin tai myöhemmin. Tärkeintä on, että pääsee täältä laitumelta pakoon.

Valmistelut sujuivat verkkaisesti ja jäähyväiset varsinkin äidin kanssa toivat nikotteluun huipentuvan itkupuuskan kummallekin.
Ratin taakse istahtaminen ja radion päälle kääntäminen oli helpotus.

Minttu kiihdytti matalilla vaihteilla ja huudatti pientä punaista vanhusta allaan.
- Adios amigos, hola Helsinki!

Hello my little minions!
Iski inspiraatio ja kokeilen vähän erityyppistä välillä.. Mun lukijoista suuri osa kulkee nimityksellä teini, joten tässä tulee henkilöhahmoiksi pikkuisen teinimpää porukkaa, kuin tähänastisissa raapustuksissani. Lykkään jopa 'teen fiction' osastoon..

Johtavana teemana tulee kuitenkin mulle ominaiseen tapaan olemaan jonkinasteinen kannanotto nykypäivän ilmiöihin ja ennakkoluuloihin.

Tää ei oo mun suurin prioriteetti kirjoittaa ja päivittelen sitä kahden ekan luvun jälkeen lähinnä sen perusteella, millaisen vastaanoton ne saa lukijoilta. Joten voitte vaikuttaa tähän ja esittää toiveita ja ideoitakin!
- Mari -

P.s. Ekasta luvusta eteenpäin on päähenkilön näkökulmasta minä-muodossa. Prologia yritin myös siten, mutta se kuulosti jotenkin paremmalta ulkopuolisena kerrottuna.. Hmm.. Pahoittelen jos joku vetää herneen nenään tyylimuutoksesta. :-/