Vedenpitävä & Luodinkestävä

9. Toiveena iloa, hauskuutta vain

Töiden jälkeen kotiin paluu tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Laahustin kylän, tai kuten jotkut suureellisesti kutsuivat, keskustan läpi ja mietin päivää.

Olin fyysisesti ja psyykkisesti poikki. Käyttäytynyt lapsellisemmin, kuin moneen kuukauteen, mutta tunsin vanhenneeni vuosia. Viisastuneeni? Tuskinpa.

Antonin toimistolla paloi vielä valo. Ehkäpä äiti oli sittenkin oikeassa väittäessään miehen tekevän töitä yömyöhään.

Hetken mielijohteesta menin koputtamaan. Liikkeenharjoittaja ilmestyi kohta ovelle.
- Minttu? Mitä sä täällä vielä teet? Kello on melkein kymmenen..
- Mä tuun töistä ja näin valon. Tulin vaan ihan ex-tempore moikkaan, mutisin.

- No tuu sit tsekkaan matala majani, mies kutsui.
Astuin sisään ja katselin ympärilleni. Paikka näytti Rätyjen pihan nörttiversiolta. Komponentteja, johtokeriä, levyjä, tikkuja ja kaiken maailman oudonnäköisiä esineitä oli ympäriinsä.

- Miten täältä löytyy mitään? Ihmettelin ääneen. Anton naurahti.
- Se on hallittu kaaos.
- Tätäkö sä teet? Tai siis mitä tää ees on?
- Mä teen kaikkee sekalaista. Aika paljon käyn ihmisten kotona neuvomassa tai fiksaamassa jotain.. Mut täällä mä pidän päämajaani ja rakentelen vanhoista romuista uusia koneita ja myyn niitä eteenpäin, hän esitteli.

Pyörittelin päätäni vaikuttuneena. Omien koneenkäyttötaitojen perusteella tiesin, ettei kyseessä ollut kauhean helppo ammatti.

- Onko paikat kipeet päivän treenistä?
- Vähä, hymyilin vähättelevästi.
- Sori, mä pistin sut vähä turhan tiukille. Varaudu siihen, että huomenna sä vasta kipee ootkin. Hädin tuskin pystyt nostaan kättäs, hän varoitti.

- Ymmärretty. Se harrastus ei taida olla mulla kauheen pitkäikäinen.
- Älä ny! Kun sä pääset kunnolla vauhtiin, niin siihen jää koukkuun.
- Wau. Mä luulin, että suklaa vaan koukuttais mut, virnistin sarkastisesti.

- Painaako sun mieltä joku asia?
Tarkkanäköinen tyyppi!
- Ääh.. Teemun kans vaan tuli otettua yhteen, tuhahdin.
Anton katseli mua myötätuntoisesti.

Aprikoin hetken uskaltaisinko kysyä arvesta. Yrittänyttä ei laiteta!
- Tota mikä se arpijuttu sillä oli? Se tuntuu syyttävän sua siitä..
Miehen naamalla käväisi kova ilme, mutta se oli ohi hetkessä.
- Se on ollu ylidramaattinen. Mitä se väitti?
- Ei se sanonu sen enempää..

- Se tapahtui motocross kisoissa reilu puol vuotta sitten. Ihan puhdas onnettomuus, mä en ois voinu sille mitään. Se vaan osui reitille. Niitä sattuu välillä.
Tunsin ärtymystä Teemua kohtaan. Pitihän hänen totta kai tehdä kärpäsestä härkänen.
- Okei. Niin mä aattelinkin, hymyilin.

- Koskiko se riita mua, vai? Anton kysyi pilke silmäkulmassa. Tuhahdin.
- Älä imartele ittees. Se vaan on aika takakiree tyyppi..
- Arvaa tiedänkö, mies pyöräytti silmiään.

- Otatko oluen?
- Sulla on täällä kaljaa?
- Totta kai. Kunnon kaappijuoppo, hän naureskeli silmää iskien.
- Okei. Yhden.
- Oothan sä täysikänen?
Nauroin.
- Mä täytän huomenna 19.
- Oho, onnee! Onko bileitä tiedossa?

- Nah, ei mulla oo ketä kutsua ja ei oikein oo fiilistä. Äiti saattaa leipoo jotain..
- No sille sitten!

Yhdestä oluesta tuli kaksi. En ollut ottanut aikoihin, joten jo sellainen määrä tuntui nousevan lievästi päähän. Olo oli heti paljon vapautuneempi ja iloisempi. Juuri sitä, mitä tarvitsin.

Aloimme juttelemaan vähän siitä sun tästä. Oikein juttelemalla juttelemaan. Ei mitään avautumista, mutta tulimme tuntemaan toisistamme paljon asioita, joita emme ennen tienneet.

Anton laittoi yhdessä vaiheessa musiikkia ja aloin pomppimaan hyperaktiivisesti sen tahtiin. Liikkuminen vapautti adrenaliinia ja alkoholiin lisättynä tunsin olevani jossain pilven päällä leijailemassa vailla huolen häivää.

- Meidän pitää ottaa uusiks illanistujaiset, kiljuin huomaamattani.
- Hyvä idea! Mies huusi musiikin yli.

Vähitellen väsyin ja Anton napsautti musiikin pois.
- Oliko hauskaa? Hän kysyi huvittuneena.
- Hauskaa olla lapsellinen välillä, kun nykyään pitää olla niin aikuinen ja vakava, kerroin.

Mies nyökkäsi mietteliäänä.
- Nuori sä olet vieläkin, ja kyllä sulla on oikeus irtiottoihin välillä, hän kannusti.
- Niinpä!
Mielestäni Anton oli paljon fiksumpi kuin vaikkapa Teemu, jonka mielestä mun olisi pitänyt olla Äiti, eikä mitään muuta.

- Mä voin lähtee joskus seuraks kaupunkiin, jos haluut. Siellä on sentään jotain menomestoja, että pääsee tuulettuun, mies lupasi.
Nyökkäsin silmät säihkyen.

- Mä menetin kaikki mahikset Stadissakin ku olin raskaana ja sit vauvan kaa koko ajan, totesin niiskauttaen eleikkäästi.
- Se täyttyy korjata. Kai sä voit jättää sen lapsen jollekulle?
- Totta kai, ehätin luvata, ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa. Eiköhän se saataisi järjestymään. Voisin valmistella ruokapuolen etukäteen ja eihän Sebastian ollut mikään vastasyntynyt enää!

- Voi itku, mun pitäis olla jo kotona, huomasin yllättäen. Näin sieluni silmin vauvan huutamassa äitiä ja oman äitini tanssimassa ikkunassa odottamassa mua.
- Okei. Nähdään taas?
- Varmasti!
- Tännekin saa tulla, jos haluut. Teillä ja meillä taitaa olla aika meno päällä, niin tänne on hyvä paeta rauhoittumaan.

Hymyilin kiitollisena. En voinut uskoa, että ihminen, jonka perään olin kuolannut käytännössä koko elämäni, vihdoin huomasi mut ja oli aivan samalla aallonpituudellakin. Kaikki siitäkin huolimatta, että mulla oli jo lapsi ja en ollut mitenkään rantakunnossa.

Teemusta oli sentään jotain hyötyä, kun häntä saattoi syyllistää ja varmaan lykätä lasta yökyläänkin tarvittaessa?!

Syöksyin pihalle ja matkaan. Kännykkä näytti viittä vastaamatonta puhelua.
Laitoin äitille pikaisen viestin olevani matkalla ja juoksin reilun pari kilometriä, jotka olivat jäljellä.

Sebastian nukkui onneksi, mutta äiti oli hereillä.
- Tulithan sä lopulta. Mä oon ihan poikki, meen nukkuun, hän totesi saman tien.

Olin helpottunut, sillä odotin vähintäänkin saarnaa. Ehkä äiti oli ymmärtänyt, että olin aikuinen ja tein omat ratkaisuni ja tarvitsin omaakin aikaa.

- Joo, sori, töissä tuli jotain ylimääräistä, niin kesti tosi myöhään, pahoittelin valehdellen päin naamaa. Mitä sitten olisi pitänyt sanoa? Äiti saattoi pitää Antonista, muttei ehkä olisi hyväksynyt ajanvietettämme, varsinkin kun mun olisi periaatteessa pitänyt olla kotona hoitamassa vauvaa. No jaa, ei siitä kuitenkaan tapa tulisi.

Sain unta melko pian. Teemu, mokoma liioittelija ja saarnaaja, käväisi mielessä, mutta vaaleanpunasävyiset ajatukset Antonista jäivät viimeisiksi ennen höyhensaarille purjehtimista.

Muutamaa vuotta nuorempana olisin piirrellyt joka paperinpalaan sydämiä ja kirjoitellut "Rouva Minttu Koskela". Okei. Hyvä on. Muutama vuosi sitten kirjoittelin päiväkirjan täyteen Minttu Koskelaa.

Ehkä menin asioiden edelle haaveillessani tyyliin häistä. Mutta nykyisyys ei ole mitään ilman unelmia!!

A/N
Heips lukijat ja kiitos lukemisesta, äänistä ja kommenteista! Haluaisin tietää teidän mielipiteitä tarinan henkilöhahmoista?! Tuntuuko realistisilta ja vastaako mielestänne heidän ajatusmaailmansa ja käytöksensä ikäkautta?

En ole ikinä ollut tuollainen teini ja nyt olen jo monta vuotta vanhempikin, joten on haastavampaa eläytyä. Enimmäkseen inspiraatiota haen Wattpadin kirjallisuudesta, jossa suurin osa lukemastani tulee teini osastolta.. Joten sorry, jos teen heistä liian jotain..

Tää on ehdottomasti mun lempparitarina omistani monestakin syystä. Päivittelen sen loppuun pikavauhtia.
Se tulee olemaan lyhyt, n 17 lukua, mutta ei ainakaan ole sellaisia fillereitä, joita pidempiin stooreihin on istutettava. :)

Mitä luulette/toivotte lopulta tapahtuvan? :)