Kuoleman ostanut sielu ||Completed||

Part 9 Saatanan suihku

Huomasin tätä lukua kirjoittaessani kuinka masentava Mirellan talo oli. Uskon siis vastaisuudessa kaikkien kohtausten, jotka tapahtuvat kyseisessä talossa, jäävän lyhyiksi. Aina välillä kyllästyy, enkä todellakaan halua sitä.

Anteeksi taas kun tämä luvun julkaisemiseen ja tekemiseen kesti näin kauan, mutta minulla ei kirjaimellisesti ole riittänyt aikaa kirjoittamiselle. Minulla kun esim. oli kuuden tunnin rippukoulupäivä viime lauantaina ja tiistaina (ainut vapaapäiväni) piti rippikoulun takii käyä vanhainkodis, ja uskokaan sen jälkeen ei todellakaan ole innostunut kirjoittamaan. Kaikki päivät kuluneen viikon sisällä ovat olleet täyteen buukattuja, olen päässyt kotiin noin klo 20-21 välisenä aikana joka päivä. Hirveää! Ihmettelen miten olen jaksanut tämän kun kahden viikon sisällä on ollut lisäksi kuusi koetta! Selvennökseksi olen myös hikke, kait;) Mut se siitä valituksesta, enää kolme koetta, jonka jälkee pääsen risteilylle.

Tässä kuitenkin uusi luku, joka varoitan sisältää paljonväkivältaa, eikä sovellu herkkämielisille:D

-------

Ei, näin ei voi tapahtua! Heitän petivaatteet pois Eileenin sängyltä, hakkaan tyynyn kukkia, kuin voisin murskata ne. Toivon niiden kuolevan käsieni kautta niiden osuessa. Eieieiei! Raavin päätäni, ja pyörin ympäri huonetta. Missä Eileen voi oikein olla?! Lysähdän polvilleni, ihme että ne jaksoivat näinkin kauan pitää minua pystyssä. Käteni retkottavat edessäni voimattomina. Olen NIIN pettynyt itseeni. Luulin Eileenin olevan täällä, lopetin hänen etsintänsä, vain että voisin kävellä Glennin kanssa. Miksen vain olisi voinut toimia niin kuin aina ihmisten kanssa ollessani: pysyttelen hiljaa, haukun ihmisen, joka yrittää puhua minulle ja vedän turpaan tyyppiä, joka ei suostu lähtemään kauemmas.

En voi kuitenkaan vain istua siinä. Pakotan itseni pystyyn ja suuntaan askeleeni lääkekaapille. Kiroan päänsärkyä niellen kipulääkkeitä. Pakotan ne alas kurkustani ilman vettä. Pyörittelen päätä, yrittäen nopeuttaa lääkkeiden vaikuttamis aikaa, mutta lopulta päädyn painamaan pään käsiini itsevihan valtaamana. Annan äänen haukkua minua, se kiroilee ja melkein itkee vuoron perään. Miksei lääke jo vaikuta?

Olen niin ajatuksissani, etten huomaa, kuinka varjo laskeutuu huoneeseen. Se täyttää tilan samantien hyökyaallon tavoin. Vasta kun lattialauta narahtaa pienesti, niskani jäykistyy ja kiroan itseäni.

"Mirella," sanoo hyvin matala ääni takaani. Saan vaivoin pysäytettyä värinän etenemisen sormia pidemmälle.

"Kello on jo 17." Niin paljon?! "Missä oikein olet ollut?" Dickin kysymys kuulostaa huolestuneen vanhemman sanomalta, mutta tunnen hänet paremmin: se on vittuilua, joka pian muuttuu uhkailuksi.

"Ulkona," sanon lyhyesti mitään ylimääräistä lisäämättä.

"Mites pää?" Värähdän ja nousen heti pystyyn kääntyen Dickin kanssa kasvokkain, ettei hän enää näkisi takaraivoa.

"Niin söpö kampaus ihan pilalla. Mitä tapahtu?" Ei se häntä kiinnosta, hän vain yrittää saada minua puhuen johdateltua aiheeseensa, jonka takia me puhumme nyt. Ei Dick puhuisi kanssani, jos hänellä ei olisi taka-ajatuksia keskustelun aiheesta.

"Mut hakattii," valehtelen tuimasti Dickiä tuijottaen.

"Voi kuinka toivoisin sen olevan totta." Ivallinen äänensävy ja sitä seuraava jännittyneisyys täyttää välillämme olevan tilan.

"HELVETTI!! " Dick karjuu naamalleni pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tällainen on Dick: tyyni ulkoa katsottuna, kun taas sisältä hän kiehuu raivosta, jonka hän päästää näkyviin aina silloin kun siihen on hänen mielestään aihetta, eli ainakin kerran viikossa.