Hätähuuto - Isac Elliot

× Kaksi ×

Iinan näkökulma

Saavuttuani koulun pihalle astelen suoraan omaan paikkaani koulun pihalla; suuren puun juurelle. Se puu on erittäin lähellä Eropuuta, joka on saanut nimensä siitä, että suurin osa koulun pareista erosi kyseisen puun alla. Niin kamalalta kuin kuulostaakaan, minä pidin eroavien parien katselemisesta. Rakastin nähdä ne kyyneleet, nähdä surullisuuden paistavan osapuolista.

Onko kamalaa tuntea niin? Olen aina ajatellut sen niin, että en ole ainoa, joka on ansainnut pahan olon. Hyvä on, ehkä se on vähän kamalaa. Mutta ei ole minun vikani, että edellisestä ihmissuhteestani on niin kauan, että empatiakykyni on lähes olematon.

Koulun kellot soivat, ja raahustan sisään. Hilaan itseni kuvataideluokan eteen, ripustan takkini naulakkoon ja siirryn syrjään odottamaan opettajaa. Ihmiset ovat porukoissa, nauravat, juttelevat. Haluaisin kuulua johonkin niistä porukoista. Haluaisin kuulua johonkin enkä olla vain ulkopuolinen ajelehtimassa massavirran mukana. Ulkopuolinen, jota kukaan ei koskaan huomaa. Asiat voisivat olla toisin, voisin olla ystävieni kanssa nauramassa.

Minulla oli siihen mahdollisuus.

Kun opettaja vihdoin saapuu, haen työni ja palaan nurkkaani jatkamaan sitä. Työni esittää laivaa joka seilaa myrskyssä eikä sen selviämisestä ole minkäännäköisiä takeita. Opettajani on tuijotellut sitä intensiivisesti, mutta tiedän, ettei hän näe taulun lävitse ajatusmaailmaani. Se laiva olen minä ja myrskyävä meri on muut ihmiset ympärilläni. Erotun joukosta, mutta joukko tuhoaa minut.

Kuvataidetunnit kuluvat, kuten koko muukin koulupäivä. Kuten koko elämä, hitaasti ja kivuliaasti. Kohti jotain, mitä en itsekään tiedä. Palaan kotiin, eikä kukaan ollut huomannut minua tänäänkään, ei kukaan. Ei enää. Siitä on jo puolitoista vuotta, kauan, mutta en koskaan pääsisi siitä yli. Ja kun minä sanon koskaan, minä todella tarkoitan sitä. Jos jotkin asiat ovat sellaisia, jotka vaikuttavat koko loppuelämään, niin se ehdottomasti oli sellainen.

Jo ajatus saa minut voimaan pahoin. Juoksen sisälle ja suoraan huoneeseeni, kaivelen työpöytäni laatikkoa, pengon sen niin, että vihdoin alimpana ollut esine tarttuu käteeni. Sullon puukon takkini taskuun ja palaan ulos. Lähden juoksemaan kohti takapihaltamme aukeutuvaa metsää. Juoksen minkä jaloistani pääsen, vaikkei minulla ole kiire. Juoksen, kunnes saavun tutulle kannolle. Sille samalle kannolle, jonka luona olen käynyt puolitoista vuotta.

Hamuan puukon taskustani ja vedän uuden viillon ranteeseeni. Kipua on mahdotonta kuvailla sanoilla, mutta tavallaan kipu tuntuu hyvältä. Olisin pudonnut kivun voimasta polvilleni, ellen olisi oppinut jo istumaan kannolla. Kyyneleet polttavat silmissäni enkä edes yritä pidätellä niitä. Tämä on minun paikkani, paikka, jossa minun ei tarvitse olla kukaan, kuka minä en ole.

Vetelen muutamia viiltoja koristamaan rannetta, ennen kuin pyyhin terän sammaleeseen, sullon puukon tuppeen ja takaisin takkini taskuun. Annan veren vuotaa ja tuijotan sitä punaista, lämmintä nestettä ranteellani. Kipu saa kaiken muun unohtumaan. Siirryn kannon päältä maahan makaamaan ja minusta tuntuu, kuin voisin viettää loppuelämäni siinä. Toivottavasti se loppuelämä ei olisi kovin pitkä.

Lopulta kuitenkin nousen ja sidon nenäliinan ranteeni ympärille. Viiltely ei ole järkevää ja olen täysin tietoinen siitä, mutta vanhasta tavasta on erittäin vaikea päästä eroon. Lähden kävelemään kodin suuntaan ja laitan kuulokkeet päähän ja annan kappaleen sanojen painua päähäni.

"Mä nään nimmarijonoissa viilletyt ranteet.
Pahan olon pulpetteihin piirretyn kanteen."