Iinan näkökulma
Seuraavana päivänä sataa. Ei mitään pientä tihkua, vaan vettä tulee kuin saavista kaatamalla. Suomen säätila, aina niin kauniin aurinkoinen.
On 25-minuuttinen ruokavälitunti ja me yhdeksäsluokkalaiset olemme vallanneet katoksen.
"Kastukoot seiskat ja kasit" tuntui olevan jokaisen motto.
Seison sivummassa kuin muut, tietenkin, mutta tyytyväisyyden tunne poreilee sisälläni. Ei minulle ole itsestäänselvyys olla samassa katoksessa muiden yhdeksäsluokkalaisten kanssa. Ei todellakaan, mutta Isac oli pyytänyt minutkin katokseen. En ymmärrä, miksi.
Kaikki vaahtoavat illan bileistä, mutta en jaksa kuunnella heitä. En olisi kuitenkaan menossa niihin, ei minua kutsuta. Katselen porukan keskellä oleilevaa Isacia. Ulospäin hän näyttää onnelliselta ja sellaiselta, joka nauttii porukan keskellä olemisesta, mutta hänen silmistään kuvastuu ahdistusta.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen oppinut lukemaan ihmisten silmistä heidän tunnetilojaan. Annan katseeni porautua tarkemmin Isacin silmiin ja huomaan, että hän on myös jännittynyt. Mutta mikä häntä muka jännittäisi?
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kellot soivat. Hidastelen tarkoituksellisesti niin, että muut ehtisivät mennä, eivätkä huomaisi minua. Isac hidastelee myös ja pian hän tarttuu kiinni olkapäästäni.
"Hei Iina", poika sanahtaa. En ole kuullut nimeäni pitkään aikaan, joten se saa minut hämmentyneeksi.
"Moi Isac", vastaan varovaisesti.
"Sano vaan Ikke", toinen sanahtaa mutta tiedän, että hän olisi minulle ikuisesti Isac.
"Lähtisitkö mun kanssa illalla niihin Ninden bileisiin?" Isac kysyy hymyillen.
Muutun varmasti punaisemmaksi kuin paloauto, mutta saan kuitenkin sönkötettyä myöntävän vastauksen, yllättyen siitä itsekin.
"Porukassa olo ahdistaa, se riittäis että fanit roikkuu kiinni, kavereiden ei tarvis", tuo avautuu kävellessämme sisälle koulurakennukseen. Sisällä moikkaamme nopeasti ja lähdemme kumpikin kohti omia tuntejamme.
Hyppelen portaat ylös, pitkästä aikaa tunsin itseni edes hieman pirteäksi, eikä hymyäkään tarvinnut feikata. Tämä oli ensimmäinen kerta puoleentoista vuoteen, kun olin keskustellut jonkun kanssa koulussa. Ensimmäinen kerta, kun keskityin johonkuhun muuhun kuin itseeni.
Hieman ennen matematiikantunnin alkua saan puhelimeeni viestin, jonka oletan olevan Isacilta;
"Mut jos katseen nostaa omast navastaan,
Näät et hiljasinki huutaa omal tavallaa"
------
Syntymäpäiväni kunniaksi jaksoin väsätä tän valmiiksi 8)
YOU ARE READING
Hätähuuto - Isac Elliot
Fanfiction"Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään Jos sä kuulet mun huudon melun alle jääneen Se on viimeinen viesti, ja mitä jäljelle jää katoaa mun hätähuutoon"
