Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kolmekymmentäyhdeksän

~ Edith ~

Ensin kaikki oli pimeää.

Sitten aloin nähdä levottomia unia.

Ensimmäisessä unessa olin kotona. Myös äiti, isä ja Bess olivat siellä. Kaikki tuntui olevan niin kuin ennen. Ilmassa tuoksui tuore leipä ja liedellä porisi suuri kattilallinen keittoa.

Olimme kaikki keittiössä. Äiti laittoi hyräillen ruokaa, Bess leikki nukellaan ja isä tiskasi astioita, kiroten rikkinäisiä lautasia ja mukeja. Minä istuin pöydän ääressä katselemassa heitä, hymy huulillani.

"Äiti, koska Edith tulee kotiin?" Bess kysyi rikkoen hiljaisuuden. Kysymys sai ihmetykseni heräämään, sillä minähän istuin Besiä vastapäätä. Minä istuin siinä, kotona, ja silti Bess kysyi tuollaista? En ymmärtänyt.

"Bess kulta, olenhan sanonut jo monesti, että hän ei tule takaisin. Hän lentelee taivaassa enkelten kanssa."

Mitä?

Halusin huutaa äidille ja Bessille, että tässä minä olen, mutta en pystynyt. Suustani ei lähtenyt ääntäkään. Päätin yrittää muuta keinoa saada heidän huomionsa.

Nousin seisomaan ja juoksin pöydän toiselle puolelle. Yritin tarttua äidin olkapäähän, mutta käteni sujahti vain hänen lävitseen kuin se olisi ollut ilmaa. Kiljaisin kauhistuneena.

Peräännyin järkyttyneenä ja katsoin kättäni. Huomasin sen olevan hieman läpikuultava. Kyyneleitä nieleskellen kokeilin tarttua Besiin, ja niinkuin äidinkin kanssa, käteni sujahti läpi.

Katselin voimattomana kuinka isä alkoi kattaa pöytää. Lautaset kolmelle. Mukit kolmelle. Ja lopuksi, lusikat kolmelle.

Minä olin kirjaimellisesti ilmaa.

Putosin polvilleni ja uni katosi pimeyteen.

--------------------------------------------------

Toisessa unessa olin kuninkaan linnassa. Tarkemmin sanottuna Nathanin huoneessa. Makasin Nathanin sängyllä ja itse prinssi tuhisi vieressäni.

Käännyin katsomaan häntä. Nathan nukkui rauhallisen näköisenä ja yksi hiuskiehkura hänen poskellaan nousi ja laski hänen hengityksensä tahtiin.

Suukotin hennosti Nathanin kumpaakin poskipäätä, ja sen jälkeen laskin huuleni hänen huulilleen.

Hetken kuluttua Nathan vastasi suudelmaan ja annoin käsieni löytää tiensä Nathanin pehmeisiin hiuksiin. Tunsin Nathanin hymyilevän huuliani vasten ja irrottauduin.

"Älä lopeta", Nathan pyysi hengittäen raskaasti. Tästä rohkaistuneena kiipesin hajareisin hänen päälleen, ja painoin huuleni kovaa vasten hänen huuliaan. Nathan suuteli samaan malliin takaisin.

Käteni vaelsivat Nathanin yöpaidan alle ja tunnustelivat hänen sileää ihoaan. Nathanin kädet taas löysivät tiensä minun lantiolleni.

Olin juuri aikeissa ottaa paidan pois Nathanin päältä, kun hän alkoi yskiä. Nathan yski yskimistään ja piteli kurkkuaan kuin ei saisi henkeä.

Pian Nathanin hengitys alkoi pihistä ja hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi.

Nousin äkkiä pois hänen päältään, jotta en olisi hengityksen tiellä. Nathan sätki ja kouristeli ja yritti kiivaasti vetää henkeä, mikä ei kuitenkaan tuntunut onnistuvan. Hän raapi kaulaansa, kuin saisi sillä tavalla revittyä tukkeen pois kurkustaan.

Kiljuin pakokauhun vallassa Nathanin nimeä kun hänen liikkeensä alkoivat hidastua ja kasvoilla vielä hetki sitten ollut puna alkoi muuttua kalpeudeksi.

Sitten Nathan lopetti liikkumisen ja hänen katseensa jähmettyi paikoilleen.

Minä itkin ja huusin yhä hänen nimeään, kun uni vaihtui.

En tiedä oliko unien välissä paljonkin aikaa, mutta joka tapauksessa se tuntui vain sekunneilta ja seuraavassa unessa olin taas linnassa, mutta tällä kertaa sellikerroksessa. Edessäni avautui käytävä, joka näytti jatkuvan loputtomiin.

Lähdin hitaasti kävelemään eteenpäin. Oli aivan hiljaista ja huomasin, että kummallakin seinällä oli tasaisin väliajoin ovia selleihin.

Sitten aloin kuulemaan ääniä. Joku ruoski jotakuta, laskien iskujen määrää samaan aikaan ääneen. Jokaista iskua seurasi korvia ja sydäntä särkevä huuto.

Yksi.

Ensimmäisen iskun jälkeen karjaisu oli kaikkein kovin. Kuuntelin taas hiljaisuutta ja yhtäkkiä olin aivan varma, että ruoskija oli Nathanin isä. Mikä tarkoitti, että ruoskittava oli Nathan.

Säntäsin juoksuun ja yritin kuunnella mistä äänet tulivat.

Kaksi

Äänet tuntuivat tulevan yhtä aikaa kaikkialta, mutta eivät kuitenkaan mistään.

Kolme.

Puristin silmäni kiinni, kun Nathan karjui taas kivusta. Se oli raastavaa kuunneltavaa.

Neljä.

"Nathan!" Kiljuin ja juoksin yhä kovempaa. Tuntui, että käytävän pää liikkui sitä kauemmas, mitä kovempaa juoksin.

Viisi.

Vaikka kyyneleet valuivat silmistäni, jatkoin juoksemista.

"Nathan", kuiskasin. Äänet olivat lakanneet. Oli taas hiljaista. Lopetin juoksemisen ja vajosin kylmälle kivilattialle istumaan. Käytävä katosi pimeyteen.

"Edith, herää, ole kiltti", kuulin tutun äänen anelevan pimeässä. Tartuin siihen ääneen kuin pelastusköyteen, ja vedin sen avulla itseni ylös tiedottomuuden mustasta merestä.

Tuntui kuin luomeni painaisivat tonnin, kun vaivalloisesti avasin silmäni. Näin yläpuolellani Nathanin huolestuneet kasvot ja hänen vieressään toiset, jotka kuuluivat Abelille.

"Onko tämä unta?" Kysyin pelästyen karheaa ääntäni, joka oli tuskin kuiskausta kovempi. Jokaisen sanan sanominen tuotti kipua, jollaista en ollut kokenut koskaan ennen.

"Ei, Edith, tämä ei ole unta", Nathan vastasi lempeällä äänellä ja hymyili.