Vihasuudelmia

Osa 4.

"Äiti, isä, Noel, Caleb.

Anteeksi. En jaksanut enää jokapäiväistä kipua ja tunnetta, etten ikinä riitä kenellekään. En halua että teistä kukaan syyttää itseään minun päätöksestäni. Tein miten tein, koska elämälläni ei enää ollut minkäänlaista päämäärää, en nähnyt itselläni tulevaisuutta, en jaksanut enää. Äiti ja isä, rakastan teitä aina ja haluan kiittää kaikesta mitä te minun eteeni teitte. Älkääkä luulko ettei se ollut tarpeeksi, te ette voineet tietää. Noel ja Caleb: teidän ansiosta jaksoin edes näin pitkälle. Kiitos tyypit, kaikesta.

- Anthony."

Caleb antoi tuon lapun minulle, kun pyysin, enkä sen jälkeen ole lakannut lukemasta sitä uudestaan ja uudestaan. Joka kerta kun käyn läpi ne muutamat rivit, en voi olla itkemättä; siihen asti olin elänyt siinä luulossa, ettei Anthony edes jättänyt mitään viestiä.
Kun yhtenä päivänä sitten luen viestiä taas liian monetta kertaa läpi, kävelee Liam luokseni ja kyykistyy sänkyni eteen.
"Hei, mitä jos veisin sut rannalle mun kavereiden kanssa? Tarviit muuta ajateltavaa", veljeni sanoi huolestuneella äänellä. Ensin yritän kieltäytyä, mutta päätän lopulta tarttua tarjoukseen.
"Okei joo, käyn vaan kaivamassa uimashortsit jostain." Nousen vaivoin sängystäni ja raahaudun erittäin sekaiselle vaatekaapille penkomaan, kunnes löydän vihreät uikkarit housuhyllyltä. Ennen ovesta ulosmenoa vedän vielä kengät jalkaani ja katson hieman kummastuneena Liamia, joka naurahtaa ja pyyhkäisee sormellaan suupieltäni.
"Hmh?" mutisen hämmentyneenä.
"Sulla oli suklaata siinä", veli vastaa ja me lähdemme rappukäytävän kautta pyöräkellariin hakemaan fillarit että päästään rannalle.

Aurinko paistaa erittäin kuumasti kirkkaalta taivaalta, kun pääsemme rannalle. Ihmisiä on tungokseen asti; lapsiperheitä hiekkaleluineen, teiniporukoita siidereineen ja liian kovine musiikkeineen, aikuisia yrittämässä epätoivoisesti ruskettua, sekä eläkeläisiä liian pienissä uimapuvuissa. Viimeisten kohdalla tunnen puistatuksen kulkevan lävitseni. Me liikumme kohti kaikista kovaäänisintä teinijoukkoa, enkä ole yhtään varma pidänkö siitä. Liam on aina kuulunut suosittujen porukkaan, kun minä puolestani olen lähinnä hengaillut aina Anthonyn kanssa, tai sitten yksin. Veljeni menee edellä kavereidensa luo ja minä vain matelen perässä, koska ei oikein ole muutakaan vaihtoehtoa. Musiikki soi kovaa ja tunnistan kappaleen joksikin radiohitiksi, joka soi koko ajan. Muutama tyttö hörppii siidereitään ja minullekin tarjotaan, mutta kieltäydyn, ei tee mieli. Mietin vakavasti että mitä ihmettä teen täällä näiden ihmisten keskellä, kun joku tulee tönäisemään minua selkään.
"Hei Liam, oot mulle vitosen velkaa, muistatko?" itseäni suunnilleen metrin pidempi, vaalea poika sanoo tiukasti.
"Ööö, en oo Liam", mutisen ja astun askeleen taaksepäin.

"Ai kaksoisolentoko sä sitten olet?" poika nauraa ja pyöritän silmiäni.
"Kaksoisveli", vastaan nuivasti ja saan tyypin kaikkoamaan onneksi. Alan stressaantua väkijoukosta ihan kunnolla ja suunnittelen pakoreittiä, kun porukan ainoa tuttu henkilö tulee luokseni.

"Moi Noel!", koulukaverini Arthur huikkaa hymyillen. "Tuutko bileisiin illalla?"

"Kiitos kutsusta, mutta en taida tänään", sanon hiljaa. Mielessäni päätän mennä Anthonyn haudalle myöhemmin.

Illalla tosiaankin otan suunnaksi hautausmaan, kun aurinko on vähän laskenut ja helle rauhoittunut. Avaan rautaportin ja kävelen oikeaan suuntaan kädet taskuissa. Kivellä istahdan alas ja katselen ystäväni nimeä marmorisessa kivessä.
"Moi Anthony", sanon hiljaa ja kosketan viileää hautakiveä. Istun siinä ainakin vartin verran, kunnes kuulen tutun äänen selkäni takaa.

"Vietätkö sä nykyään kaiken aikasi täällä?" Caleb on tullut hautausmaalle. Nousen kömpelösti seisomaan ja käännyn toisen puoleen.

"Näköjään joo", mutisen vähän nolona.

"Hei, mä vaan ajattelin kysyä että olisitko ehkä halunnut tulla meille?" poika edessäni raapii vähän niskaansa ja näyttää aika surkealta.
"Mutta... Miksi?" Olen aidosti hämmentynyt. Vaikka unohdimme vihanpidon, en silti uskonut meidän etenevän näin pian ystävyystasolle. Caleb jäätyy, eikä osaa vastata.