Joutsen & Korppi

[EXTRA LUKU] Paholainen pukeutuu Armaniin

Dorianin näkökulma

Joutsenen lailla hän taivutti kaulaansa, nojautuen minua kohti. Pystyin haistamaan hänen raikkaan hajuvetensä tuoksun, joka oli kuin keväinen tuulahdus kaiken sen pimeyden keskellä. Hänen siro kätensä painautui vasten rintakehääni, saaden sydämeni pompahtamaan hieman nopeammin.

Niin kaunis.

Niin viaton.

Niin houkutteleva.

Niin helppo tuhota.

- Kerro minulle Alioth, sattuiko se kun tipahdit maahan? hän kysyi kuiskaten.

Minä ummistin silmäni hetkeksi kiinni. Se hetki oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kokenut. En ollut ikinä tuntenut hämmennystä naisen seurassa, en ollut koskaan jäänyt sanattomaksi, jonkun hemmotellun pikku prinsessan seurassa.

Mutta tuo nainen, tuo tyttö sai minut aina hämmentymään. Ehkä se oli hänen olemuksensa, joka huokui omituista voimaa, tai ehkä se oli hänen käyttäytymisensä, joka poikkesi täysin muista. Mutta jokin hänessä sai sisäisen petoni rauhoittumaan hetkeksi, jokin hänessä sai minut ajattelemaan, että minullakin oli vielä toivoa.

Tuijotin tytön sinisiä silmiä, jotka säihkyivät tähtien lailla, ne olivat omituisen kirkkaat silmät, hyvin kauniit, mutta silti niin kiehtovan surulliset. Tyttö ei ollut koskaan seurassani näyttänyt surumielisyyttään, mutta pystyin aistimaan sen hänestä.

En tiennyt mitä hänelle oli tapahtunut, en ollut edes tiennyt hänen olemassaolostaan, ennen kuin hän oli tupsahtanut kirjastohuoneeseen, keskeyttäen minun ja hänen isänsä tapaamisen. Jacob King ei ollut sanallakaan maininnut tytärtään minulle ja tunsimme kuitenkin jo vuosien takaa. Mutta ehkä hänellä oli syynsä pitää tyttärensä piilossa, ehkä se oli oikea päätös, ettei kukaan minunlaiseni päässyt liian lähelle tuota viattomuuden perikuvaa.

En tiedä miksi tahallani hakeuduin hänen seuraansa, miksi halusin nähdä hänen kasvonsa, tuntea hänen ihonsa vasten omaani. Tiesin, etten ollut hyvä ihminen. Olin tehnyt kamalia asioita, olin tuhonnut monien elämiä, vain odottaen sitä että joku tekisi minulle samoin, mutta mikä pahan tappaisi?

Bethin kasvoilla pysyi neutraali tunteeton ilme, mutta hän soi minulle hymyn ja naurahtaessaan erotin pienet, melkein olemattoman hymykuopat. Se oli omituista kuinka huolettomasti hän pystyi olemaan seurassani. Kaikki muut pelkäsivät minua, vaikka he eivät tienneet minusta mitään.

En ollut koskaan töykeä, monet silti pitivät minun seuraani hyvin epämiellyttävänä. Siksi olinkin tottunut olemaan suurimman osan ajastani yksin, en tarvinnut ystäviä, en tarvinnut ketään. Olin tähänkin asti selvinnyt yksin ja niin aioin selvitä jatkossakin.

Beth liikahti hieman, saaden huomioni itseensä. Hän oli selvästi vaivaantunut, kun en reagoinut hänen kysymykseensä mitenkään, mutta olisipa hän päässyt katsomaan minkälaisen myrskyn hän sisälläni aiheutti. En tiennyt mitä ajatella tuosta neidosta, joka tahattomasti sai minut ajattelemaan, että entä jos sittenkin minä voisin olla normaali.

En halunnut tuntea mitään tällaista, en ainakaan nuorta tyttöä kohtaan, joka ei tiennyt minun maailmastani mitään.

Beth oli kasvanut kultalusikka suussa, hän ei tiennyt miltä tuntui nähdä nälkää, miltä tuntui mennä nukkumaan pahvilaatikoista kyhätyn suojan alle. Hän oli saanut valmiiksi hyvän elämän, eikä hänen tarvinnut ajatella mistä hän saisi seuraavan aterian itselleen.

Hänellä oli perhe, joka rakasti häntä. Hänellä oli kaikkea mitä hän halusi, hän oli hemmoteltu isin pikku tyttö, joka ei osannut varoa minua.

Beth liikahti uudelleen, yrittäen selvästi ottaa etäisyyttä minuun, mutta vedin hänet lähemmäksi itseäni. Puristin hänet rintakehääni vasten, ehkä turhankin lujaa, sillä näin hänen silmiensä laajenevan hieman.

Hän oli kaunis, kaikki sen näkivät. Hänen vaaleat hiuksensa olivat kuin silkkiä, hänen ihonsa oli pehmeä kuin lumi ja hänen äänensä oli kuin enkelin laulua korvilleni, jotka olivat kuulleet vain kuolevan vaikerruksia, kiljuntaa ja huutoa.

Minä tuijotin häntä, olisin tahtonut suudella hänen huuliaan, maistaa kiellettyä hedelmää joka houkutteli minua. Mutta sain hillittyä itseni.

Painoin kasvoni lähelle hänen omiaan, tunsin hänen hengityksensä kiihtyvän, kun nenäni kosketti hänen poskeaan. Annoin huulieni hipaista hänen ihoaan, tunsin hänen kätensä rutistavan tiukasti paitaani, kun vein huuleni hänen kaulalleen, jota näykkäisin hellästi.

- Kultaseni, minä en tipahtanut taivaasta, vaan kaivoin tieni ylös helvetistä maan päälle, kuiskasin, ja virnistin kun tunsin hänen säpsähtävän sanojeni vaikutuksesta.

Mutta se oli totta, minä olin paholainen ihmisten joukossa, he eivät vain tienneet sitä vielä. 

[Kirjailijan kommentti:] Hello! Kiitos kaikista kommenteista, tykkäyksistä ja tervetuloa uusille lukijoille! Tämä oli aika lyhyt luku, mutta halusin teidän pääsevän Dorianin pään sisälle. Ja selvennystä siihen, ettei hän oikeasti ole paholainen, se on vain vertauskuva :)

Seuraava luku on aika pahasti vielä kesken, joten sen tulossa kestää jonkin aikaa. Mutta kiitos kärsivällisyydestä. 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! 

Charlotte