Joutsen & Korppi

18. Hyvän tahdon lähettiläs

Kohtalo ilmiselvästi vihasi minua. Miksi muuten se antoi Dorianin löytää minut, vaikka olin ajatellut, ettei hän huomaisi minua kaikkien niiden ihmisten takaa. Mutta tiestysti hän näki minut. Tietysti hän löysi minut. Tuolla miehellä oli varmaan jonkinlainen kuudes aisti. Sellainen mikä oli surkastunut muilta ihmisiltä pois.

Mutta miksi hän halusi löytää minut? Kysymys pyöri päässäni kuin karusellissä, miksi hän etsi minut käsiinsä ja kiusasi minua taas kerran? Ihan kuin hän ei olisi tajunnut kuinka nöyryyttävää oli ollut tulla torjutuksi. Se oli ollut yksi kamalimmista tapahtumista elämässäni.

Mutta minun oli pakko pitää pääni kylmänä. En halunnut näyttää kuinka rikottu olin. En halunnut hänen tietävän kuinka minuun sattui. Kukaan ei koskaan näkisi enää minun itkevän, ei kukaan. Sillä itkeminen oli avautumista toiselle, se oli hetki jolloin näytti toiselle kuinka haavoittuvainen olit. Enkä enää halunnut ojentaa itseäni kenellekään hopeatarjottimella, ihan kuin en arvostaisi itseäni. Olin jo liian läheinen Xavierin kanssa. Minun täytyisi pitää etäisyyttä myös häneen, ei luottaa liiaksi mieheen, joka voisi satuttaa minua hetkenä minä hyvänsä.

- Minulle tuli jano, tokaisin kylmästi ja käännyin ympäri.

Kohtasin silmästä silmään miehen, joka edelleen jollain tapaan hallitsi minua. Se oli outoa kuinka hän oli saanut minusta otteen, sellaisen otteen, josta en päässyt irti. En vaikka kuinka yritin rimpuilla. Mutta hän ei koskaan saisi tietää sitä kuinka halusin hänet itselleni. Ei. Se oli oma pikku salaisuuteni, jonka veisin hautaani asti mukanani. Minä en alentuisi enää Dorianin edessä. En polvistuisi hänen jalkoihinsa ja kertoisi kuinka paljon rakastan häntä.

Mutta kun näin hänen harmaat silmänsä läheltä, unohdin Xavierin. Unohdin kaiken mitä olin luvannut isälleni. Upposin niihin silmiin, jotka olivat täynnä tyhjyyttä, mutta jotka kätkivät sisäänsä salaisuuksia, sellaisia joita en välttämättä halunnut tietää.

Voisin aina ihailla hänen silmiään, hänen kauneuttaan, mutten enää koskaan voisi langeta niihin. Hän oli silmänruokaa, ei enää muuta. Kaikki sielullinen yhteys oli kadonnut, enkä halunnut enää löytää sitä. Hän oli vain yksi ihminen muiden joukossa. Ei kukaan minulle.

- Sinä ja alkoholi ette kuulu yhteen, Dorian huomautti melkein nuhtelevasti.

- Olen täysi-ikäinen ja saan tehdä mitä haluan, tuhahdin ja painoin käden lanteilleni vallankumoksen merkiksi.

Minä näyttäisin hänelle kuinka maailma pyörii. Minä opettaisin tuolle typerälle miehelle, ettei kanssani leikitä mitään kissa hiiri leikkiä.

- Olen huomannut sen, hän sanoi, saaden silmäni viiruille, - olen kuullut, että vietät aikaasi hyvin paljon Xavier Colemanin kanssa, Dorian jatkoi muka rennosti, mutta huomasin hänen leukaperänsä kiristyvän hieman, kun hän puri hampaitaan yhteen.

Oliko hän mustasukkainen? Mutta miksi hän olisi? Hän itse oli halunnut minun jättävän hänet rauhaan. Hän itse oli leikkinyt tunteillani. Hän itse oli kaikkeen tähän syypää, etten enää halunnut olla hänen seurassaan.

- Ai olet kuullut vai, keneltä? kysyin kolkosti.

- Minulla on tietolähteeni, Dorian sanoi, tuijottaen minua tarkkaavaisena.

Hän oli niin kaunis. Miten minä pystyisin pitämään jääkuningatar esitykseni pystyssä, kun hän oli niin viattomana edessäni, udellen minun elämästäni. Olin aina inhonnut kirjoissa naisia, jotka esittivät vihaavansa miestä, mutta minä en vihannut häntä. En voisi koskaan vihata Doriania, en vain halunnut hänen satuttavan minua uudelleen. Jos päästäisin hänet liian lähelle, hän kuitenkin tekisi jotain mikä repisi sydämeni auki.