REWRITE THE STARS |Dramione| (Valmis)

Luku 19

Katseeni kierteli tilassa, kuten yleensä. Nykyään se tosin koukkasi pöydän kautta tietyn ihmisen kohdalla. Suuri sali oli täynnä ruokaa ahmivia oppilaita, niin kuin aina tähän aikaan. Kaikki oli tavallista ja hämärää. Sydämeni oli loppuunpalanut, eikä jaksanut muodostaa kasvoilleni hymyä. Oli vain yksi ihminen, joka sai sen kasvoilleni. Se oli ystäväni Viktor. Olin huomannut, että olimme yhä yhtä hyviä ystäviä, kuin pienenä. Kaiken vapaa-aikani vietin opiskelun lisäksi hänen kanssaan, sillä Ron ja Harry harjoittelivat jatkuvasti huispausta ja Ginnylläkin oli omat juttunsa.

Tänä marraskuisena päivänä en ollut kovin hyväntuulinen. Mielessäni soi pahoja asioita, jotka tekivät minulle pahan mielen. Sen seurauksena aloin epäilemään masentuneeni, sillä valoton sydämeni syttyi nykyään vain harvemmin ja harvemmin.

Lähdin kävelemään kohti Rohkelikko tornia. Joka askeleella, jonka otin, synkkyys täytti lisää tilaa kehostani. Minua ahdisti. Kuulin hengitykseni, tunsin sykkeeni kovempana kuin koskaan, pääni oli täynnä surua ja sydämeni ei loistanut, vaan vuosi verta. Se ei repeytynyt, ehei, sen se oli tehnyt jo ajat sitten. Se vuoti verta. Sydämeni alkoi muuttua mustaksi ja sai kyyneleet muodostumaan kasvoilleni. Aloin vaistomaisesti ottamaan juoksuaskelia. Juoksin niin kauan, että olin Lihavan Leidin luona. Nyyhkytin sille tunnussanan ja ampaisin sisälle. Kompuroin silmät kyynelistä sumeina oleskeluhuoneen läpi ja tunsin törmääväni kyljelläni pöytään. En välittänyt, vaan kapusin portaat ylös makuusaliin. Pamautin oven kiinni ja rojahdin sängylle pää polvia vasten. Itkin vuolaasti, vaikka tiesin mikä tähän auttaisi. Tiesin, ettei se olisi Viktor. Se ei olisi Harry tai Ron. Se ei olisi myöskään Ginny. Edes opiskelu ei saisi nyt ajatuksiani muualle. Ainoa, joka nyt minua olisi voinut auttaa, oli Draco. Mieleni teki juosta pojan syliin, suudella tätä ja halata niin pitkään, että sydämeni olisi tyrehtynyt ja lopulta palannut ennalleen. En ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon.

Tarvitsin häntä, vaikka se oli väärin. En saisi ajatella häntä, enkä ollut kunnolla ajatellutkaan pitkään aikaa. Tunteeni eivät vain enää pysyneet piilossa. Ne huusivat Dracoa palaamaan, niin paljon häntä yhä rakastin. Ei sitä voinut sammuttaa, oli se niin aitoa, mutta niin väärin. Miksi rakastuimme niin helposti, vaikka tiesimme sen olevan väärin? Miksi kohtalo erotti meidät vasta kun olimme erottamattomat?

Muistin edelleen elävästi hänen kasvonsa, hänen puheensa ja hänen pehmeät huulensa. Kaikki hänessä oli täydellistä. En muistanut enää vikoja hänessä. Yksikin halaus häneltä olisi saanut minut taas loistamaan, palautumaan Hermioneksi, jolla oli hyvyyttä sydämessään, eikä vain tuskaa. En ollut enää oma itseni ilman häntä. Hänestä oli tullut se, jonka puolesta olisin halunnut taistella. Olisin halunnut rakastaa häntä, mutta se olisi väärin. Kaikki oli väärin. Rakastin häntä, mitä ikinä tulisikaan tapahtumaan. Rakastaisin häntä ikuisesti.

En tiennyt mitä Draco ajatteli minusta. En tiennyt kaipasiko hän minua, tai rakastiko hän minua. Tiesin vain mitä itse ajattelin. Ajattelin, että hän oli se, jota minä rakastin. Ei kukaan muu. Draco oli elinvoimani. Hän oli sydämeni. En kestäisi enää pitkään ilman häntä, en pystyisi enää elämään. Se oli kuin murhaa. Niin se oli. Rakkaus on murhaa.

Vilkaisin kelloa. Se oli puoli kuusi, joka sai uuden virtauksen kyyneliä syntymään. Jouduin pyyhkäisemään ne kiireessä jonkun astuessa sisään.

-Voi Hermione, mikä sinulla on? Ginny kysyi istuessaan sängylleni ja vetäen minut halaukseen.

-Ginny..., nyyhkytin kyynelten vallassa. Ei hän voisi minua auttaa, en voinut edes kertoa hänelle.

-Kerro minulle kaikki. Heti kun vain olet valmis, tyttö sanoi lempeästi silittäen hiuksiani.

-Minun ei kuuluisi olla täällä, sain sanotuksi kyyneleten välissä.