Lumihiutale | YoonSeok

4. "Tyler"

Hoseokin nk.

Oli maanantaiaamun ensimmäinen tunti. Pyörittelin tylsistyneenä kynää sormieni lomissa ja tuijottelin luokan ikkunasta avautuvaa talvimaisemaa.

Huokaisten katseeni kävi keskittyviä oppilaita läpi. Jimin nojasi käsiinsä yhtä tylsistyneenä kuin minä, repien hiljaisena vihkonsa reunaa. Taehyung taas kyllästyneenä taittoi paperilennokkia ruutuvihkostaan repimästä sivusta.

Katseeni kuitenkin pysähtyi vain pulpetin kauempana istuvaan Yoongiin. Hän nojasi oikeaan käteensä ja hajamielisesti raapusti jotain matikan vihkoonsa. Pojan mustat, silmien yli kasvaneet etuhiukset olivat valahtaneet hänen kauniille silmilleen, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän.

Huokaisin haikeana.
Yoongi ei ollut sanonut minulle sanaakaan lauantain jälkeen. Ei mitään.

Tästä kulmasta näin Yoongin kauniin sivuprofiilin jota ikkunasta heijastuva kylmä valo korosti.

Yoongin katse kieri hänen vihkollaan ja hajamielisesti hän nosti katseensa pulpetin pöydästä.

Katseemme kohtasivat.
Vetäisin henkeä ja jäädyin. Tuntui kuin olisin hänen katseensa vanki.

Yoongi nopeasti katsoi takaisin vihkoonsa. Hän tahallaan nojasi päätään alemmaksi, niin että hänen hiuksensa peittäisivät nolostuneet kasvonsa. Tai niin ainakin oletin.

Hätkähdin kun kaksi kyynelettä auringossa kimaltaen tipahti Yoongin siniselle vihkolle. Hän yritti epäonnistuneesti pidättää nyyhkyttämistään ja päätyi ääni ja keho vapisten hengittämään kuuluvasti syvään.

Aloin sisäisesti panikoimaan. En tiennyt miten auttaa häntä. Lähi pulpettien oppilaat käänsivät pikku hiljaa katseensa it kevään poikaan ja opettaja lopetti paasaamisensa.

Yoongi romahti käsiinsä itkemään. Peittäen kasvonsa niin että hänestä näkyi vain itkusta nykivä, musta hiuspehko.

Kaikki tuijottivat häntä.

Taehyung juuri ehti heittämään paperilennokkinsa ennen kuin hän huomasi tapahtuman.

Hiljaisessa, ihmettelevässä luokassa vain valkoinen lennokki lensi ja kierteli ja osui Yoongia takaraivoon. Nopeasti Yoongi nousi paikaltaan ja juoksi luokasta ulos, pää painuksissa ettei kukaan näkisi pojan punertavia silmiä.

Oli yksi asia itkeä luokassa, ihan toinen olla se ysi luokan kovapoika joka täysin romahti.

Tuijotin auki jäänyttä ovea. Olin huolesta sekaisin. Hyppäsin nopeasti paikaltani ja kuulin empivän opettajan kehottaen minut jäämään luokkaan.

Seurasin Yoongia koulun tyhjille käytäville. Juoksin sinne tänne, yrittäen miettiä minne hän livahti. Lopulta löysin hänet kaapiltaan pukemassa toppatakkiaan.

"Yoongi! Onks kaikki okei?" kysyin hengästyneenä. Hän ei vastannut. "Oon huolestunut susta", sanoin hiljaa ja hän vain viiletti ohitseni, pää maassa. Vaikka hän kuinka yritti peitellä itkuisia kasvojaan, kuulin Yoongin nyyhkyttävän.

En halunnut antaa Yoongin vain mennä. Oli turhauttavaa miten Yoongi vain vältteli minua, joten juuri kun Yoongi meni ohitseni tartuin hänen kädestään. Hän yritti kiskoa itsensä vapaaksi, vieläkään nostamatta katsettaan maasta. Pidin kuitenkin tiukasti hänen ranteesta. Yoongi yritti repiä käteni vapaalla kädellään mutta tartuin siitäkin kädestä. Hänen kummatkin kätensä ristikkäin omissani, Yoongi oli miltei sylissäni ja hän lopetti rimpuilun.

Yoongi nosti katseensa minuun. Näin hänen mustien hiussuortuvien välistä yllättyneet, kosteat silmät. Hänen huulensa olivat hiukan raollaan, päästäen pientä hengästynyttä tuhinaa.