Sweet Sweet Madness

sweet like losing yourself

Musta tuntuu, että mä olen patologinen valehtelija. Enkä mä enää tiedä itsekään kuka mä olen.

Kun sä jatkuvasti valehtelet, alkaa valheet tulemaan luonnollisesti. Niistä tulee yhtä totta kun kaikesta muustakin. Ja kun sä jatkuvasti valehtelet olevasi onnellinen, joudut sä valehtelemaan kaikesta muustakin.

Ja sitten sä löydät itsesi loukussa niiden kaikkien valheiden keskellä. Eikä mikään ole yksunäisempää. Koska ei ole ketään joka todella tuntisi mut, eikä ketään jota edes kiinnostaisi oppia tuntemaan.

Se alkaa yksittäisistä asioista, niistä pimeimmistä salaisuuksista. Siitä miten yön pimeinä tunteina sä mietit mitä sä sun itsemurha viestiin kirjoittaisit. Miten sun iho peittyy arpiin.

Pitääkseen noita valheita yllä, on sun kerrottava uusia. Kissat vihaa mua. "Mä haluan kuolla" sä sanot, naurat perään. Sillä et sä voi olla masentunut jos sä näytät iloiselta.

Välillä sä et kuitenkaan saa sitä kaikkea pidettyä sun sisällä. Tuska, pelko ja ahdistus käy liian suureksi ja sä vain räjähdät. Ilmastonmuutos. Siihen se on hyvä purkaa. Sä saarnaat ihmisten pahuudesta ja maailmanlopusta, eikä kukaan voi ikinä tajuta ettet sä puhu pelkästään ilmastonmuutoksesta kun sä sanot ettei mitään toivoa enää ole.

Sun valheet vaan jatkaa leviämistään. Kaikki sussa on synkkää; lempibändit, -elokuvat, -sarjat. Joten sä valehtelet niistäkin tai vähintään kierrät kysymyksen. Nielet kaiken mitä sä haluaisit sanoa. Koska ei ne halua kuulla, eikä totta puhuen suussa edes olisi voimaa selittää.

Sä löydät itsesi yksin. On vain sä ja sun valheet. Eikä sieltä enää pääse ulos. Sä olet jumissa.

Mietit keskusteluja mielessäsi. Sanoja joita sä haluaisit sanoa. Ja totuus on et sä niitä tule koskaan sanomaan ääneen. Ei ole ketään joka haluaisi kuulla. Etkä sä enää uskalla yritäkään.

Lopulta  et itsekään enää tiedä mikä on totta ja mikä ei. Valhetta vai totta, mitä väliä.