save me again ⚢

6

*

Olin herännyt helikopterin ääneen epämiellyttävän lähellä.

Sitten se oli loppunut kuin seinään, ja hiljaisuus, se todellisuus ottanut vallan.

Olin taas nähnyt painajaisia. Hieman hengästyneenä irrotin pääni märästä tyynystä ja kierähdin pois kylmänhikiseltä paikaltani. Ei edes väsyttänyt, tuntui omituiselta. Huoneessa oli hieman hämärää, muttei ollenkaan pimeää. Uni painosti vielä ikävänä mielessäni.

Sängyn reunalla haroin hiukset naamaltani ja annoin itselleni aikaa katsella ympärilleni. Olin tullut siihen tulokseen, ettei minulla ollut mitään hajua, missä olin. Tai kuinka paljon kello oli. Tai mistään muustakaan. Muistin kyllä, mitä oli tapahtunut. Ainakin luulin muistavani kaiken oikein.

Joka paikkaan, varsinkin jalkoihin ja päähän sattui. Taas. Kylläkin yllättävän vähän verrattuna siihen, mitä olisi odottanut. Varmaan johtui siitä, että olin nukkunut merkillisen hyvin merkillisen täydellisellä sängyllä.

En uskaltanut katsoa, miltä näytin. En kyllä ylipäätään tiennyt, mistä olisin sen voinut edes nähdä. En halunnut miettiä, miltä olin näyttänyt eilen sen naisen silmissä. Halusin kaivaa itselleni haudan suoraa tästä lattian läpi. Lattian, jolle en uskaltanut edes astua. En tiennyt, mitä siitä seuraisi, mihin askeleet päätyisivät, olinko turvassa, näkikö joku minut nytkin. En tiennyt mitään.

Varovasti laskin painoni lattialle ja otin muutaman varovaisen askeleen kohti puista ruskeaa ovea sängyltä oikealla. Huoneessa ei ollut edes ikkunoita. Oli vain nämä neljä seinää ja sänky keskellä viemässä kaiken tilan. Sänkyä vastapäätä seinällä oli kaappi, mutta se näytti tyhjältä. Varsin pelkistetty huone. Tai sitten vain käyttämätön.

Jos nainen kerran tiesi, missä asuin, miksi hän oli tuonut minut tänne? Mitä jos hänkin halusi minulle pahaa? Värisin melkein päästä varpaisiin. Se johtui osaksi jännityksestä, mutta huoneessa oli kyllä muutenkin todella kylmä. Ja minulla ei ollut edes sukkia. Lattia tuntui jäiseltä paljaiden varpaideni alla. Huomasin himoitsevani pääsystä takaisin pehmeiden peittojen alle.

Eihän minulla ollut edes housuja. Nyt huolestutti yhä vain enemmän. Minulla oli vain suurikokoinen harmaa t-paita, joka vain roikkui päältäni.

Enhän minä voinut tänne jäädä, mutta en minä näin voinut lähteäkkään. Se, että uskalsinko, oli sitten asia erikseen. Yhtäkkiä minulla oli ikävä veljeäni ja kodin tuoksua, ikävä Lunaa, josta en ollut kuullut mitään eilisillan jälkeen, ikävä Jayta ja hänen parantavaa hymyään. Ikävä veljeni ärsyttäviä kysymyksiä. Halusin sanoa, ettei kaikki ollut hyvin, halusin kertoa hänelle kaiken.

Mutta sen koommin en ehtinyt puntaroimaan asiaa, sillä oven toiselta puolelta, keskeltä hiljaisuutta, jostain kauempaa kuului askeleita. Se oli tarpeeksi säikäyttämään minut niille sijoilleni. Tunsin sydämensykkeen yhtäkkiä päässäni.

Kompuroiden sain itseni heitettyä takaisin sänkyyn ja haudattua vartaloni peiton alle. Käännyin kyljelleni selin oveen. Lattia ansaitsi kiitoksen siitä, ettei se päästänyt minkäänlaisia narinan ääniä.

Olin varma, että joku oli jo oven takana, joten pidätin hengitystäni ja puristin silmäni kiinni. Ovi aukesi hitaasti ja minä pysyin liikkumatta, mutta tunsin sykkeeni niin kovana joka paikassa, että olin varma hänen nähneen minun heiluvan. Hengitä idiootti, ei sinun pitänyt esittää kuollutta, huomautin itselleni, mutten siltikään onnistunut hengittämään normaalisti, sillä ilma oli takertunut jonnekin henkitorveen. Ihan varmasti oli.

Näpräsin hermostuneena paidan helmaa, joka oli noussut kokonaan rintojeni kohdalle. Kirosin asiaa ja koko tilannetta mielessäni, ja yritin estää itseäni värisemästä kylmyydelle, joka tuntui olevan jo luissa ja ytimissä.