Hazel eyes

21 - aina vahva

En voinut uskoa, että kohta on syysloma. Ruskan rangaistukset oltiin poistettu ja me näimme nykyään myös koulun jälkeen. Voimme myös puhua iltaisin puhelimessa ja kun Ruska on koulunjälkeen laitoksella, ennen ulkoiluja.

Ruska oli hakenut lomaa laitokselta syysloman ajaksi. Hän haluaisi viettää lomansa siskonsa Lumin luona ja Ruska pyysi minutkin mukaan. Odotin sitä innolla. Koko viikko Ruskan kanssa ilman, että hänen pitää aina palata laitokselle. Äitikin oli pienen suostuttelun jälkeen myöntynyt.

Äiti ja Ruska olivat viimeisen viikon aikana tavanneet muutamia kertoja. Äiti oli nykyään vähemmän töissä kun ei ottanut jokaista ylityötarjousta vaastaan, joten hän on välillä iltapäivät kotona. Olin esitellyt Ruskan tyttöystävänäni, eikä äidillä onneksi ollut mitään ongelmaa sen kanssa. He olivat tulleet toimeen todella hyvin. Paremmin mitä osasin edes odottaa. Välillä löysin ne kaksi olkkarista juttelemasta toisilleen kuin vanhat ystävykset. Aina Ruskan lähdettyä äiti sanoi, että hänestä kannattaa pitää kiinni. Olin löytänyt itselleni kuulemma todella harvinaisen yksilön. Ajattelin ihan mielelläni totella äidin neuvoja. Äiti luottaa Ruskaan ja se on luultavasti osasyy siihen, miksi hän antaa minun lähteä.

Olen innoissani, mutta minua myös jännittää. Millainen se Ruskan sisko Lumi on? Mitä jos hän ei pidäkkään minusta? Mitä jos minä teen jotain väärää?

Kello oli hieman yli yhdeksän. Ruska oli lähtenyt tunti sitten. Huomenna on viimeinen koulupäivä ennen kauan odotettua lomaa. Lisäksi huomenna Ruska saisi varmistuksen pääsiskö siskonsa luokse lomaksi.

Yleensä Ruska soitti aina yhdeksän jälkeen ennen kuin puhelimet kerättiin pois puoli yhdeltätoista.

Viimein Ruska soitti. Hymy laantui kasvoiltani, kun kuulin tytön äänen.

-Lydia... m-mä en... mä tarvitsen sua...
Ruskan ääni oli itkuinen ja ahdistunut.

-Ruska missä sä olet? Mä tulen sinne heti. Tyttö ei selvästikkään ollut kunnossa. Mitä oli tapahtunut?

Juoksin koko matkan kakeen, jossa Ruska oli sanonut olevansa. Sain outoja katseita monilta, mutta se ei kiinnostanut minua paskaakaan.

Ryntäsiin sisään vanhaan kauppakeskukseen ja etsin katseellani Ruskaa. Pienen etsinnän jälkeen löysin hänet. Ruska nojasi istuen seinää vasten ja pää oli kumartuneena alas.

-Ruska mä olen tässä. Tyttö säikähti ääntäni, kun olin tullut hänen viereen. Ruskan vaatteet olivat veren tahrimat. Puhelin makasi hajonneena kivisellä lattialla.

Hän ei vastannut, itki vain. En muista olinko koskaan nähnyt Ruska itkevän. Näky särki sydämeni. Siirsin varovasti kasvolle valahtaneita hiuksia tytön korvan taakse nähdäkseni hänen kasvonsa.

Toinen silmä oli muurautunut lähes umpeen, huuli oli haljennut monestakin kohtaa, nenästä vuosi verta, kasvot olivat naarmuja, haavoja ja verta täynnä. Hieman raolla olevien sinisten huulien välistä näkyi miten suu oli täynnä verta ja yksi hammas oli lohjennut.

-mitä tapahtui? Kysyin varovasti.

-m-mä olin matkalla laitokselle, k-kun ne raahasivat mut niiden autoon j-ja t-toi tänne. En m-mä muista enempää. Ne halusi ne r-rahat.

Käteni nousi automaattisesti suuni eteen. Miten jotkut ihmiset voivat olla niin julmia ja kylmiä? Vasta silloin tajusin kuinka vakavaa se oli. Se, kenelle Ruska oli velkaa halusi ihan tosissaan rahansa takaisin ja oli ilmeisesti valmis tekemään mitä tahansa sen takia.

-mä olen niin pahoillani. Sanoin.

-anteeksi. Tyttö sanoi heikolla äänellä.

-mistä?

-mä valehtelin sulle... kun mä kerroin s-sulle siitä, mitä mun poikaystävä teki Jadelle. E-ei se ollut mun poikaystävä jonka luokse me mentiin ja joka sen teki... se oli minun isäni. Ruska purskahti vielä kovempaan itkuun. Tytön äänestä kuuli miten sen sanomimen sattui sekä henkisesti että fyysisesti.

-Ruska... yritin aloittaa, mutta tyttö ehti ensin.

-mä olen niin kyllästynyt. Mä olen vaan niin helvetin kyllästynyt olemaan aina vahva. Kun isä oli lähtenyt äiti masentui. Pian sen jälkeen Lumikin lähti ja mä jäin äidin kanssa kaksin. Mä pidin siitä huolta eikä mulla saanut olla omia ongelmia tai jos oli niin ei ketään kiinnostanut. Ja kun äiti kuoli, mun piti kestää se ja laitokseen joutuminen. Mulla ei ole ikinä ollut aitoja ystäviä. Se on aina ollut vaan niin feikkiä. Pelkkää esittämistä. Ei kukaan niistä ikinä välittänyt musta paskaakaan. Ne hylkäsivät mut täysin, kun jouduin laitokseen tai vaihdoin sitä. Aina sanottiin että pidetään yhteyttä ja muuta paskaa. Mutta sitten sinä tulit... Ruska käänsi katseensa ensimmäistä kertaa minuun päin. Hänen silmänsä olivat niin täynnä tuskaa ja surua.

-minä törmäsiin sinuun ihan sattumalta eikä mikään ole ollut samaa sen jälkeen. Sinä olet jotain niin täydellistä. Juuri sitä mitä minä tarvitsin sillä hetkellä ja tarvitsen edelleen. Musta tuntuu, että sä olet aina ihminen, jonka kanssa mä voin todella olla oma itseni. Ja mä vihaan, että sä joudut näkemään mut tällaisena tai että mä vedän sut mukaan mun paskaan elämään ja mun ongelmiin.
Ruska alkoi itkemään vuolaasti ja nojasi minua vasten.

Minä kiedoin käteni tytön ympärilleen ja annoin itkeä, annoin hänen päästää kaiken sen pahan olon hänen sisällään purkautua ulos. Silittelin hellästi Ruskan hiuksia ja kuiskasin kaiken järjestyvän.

-sun ei tarvitse olla vahva enää ikinä, jos sä et halua. Mun kanssa sä voit olla juuri se kuka sä olet. Kuiskasin Ruskalle.

-kiitos, että sä olet siinä. Kiitos että sä vain olet, elät ja hengität, kiitos. Ruska sanoi itkien. Jossain vaiheessa menetin ajantajun enkä tiedä kauanko me istuimme siinä, Ruskan nojaten minuun.