Luuseri

Luku 8 - Onni

° Valtteri ° 

En seurannut Mikaa heti vaan jäin tuijottamaan käsiäni hampaiden purressa alahuuleni verille. Miksi mustahiuksinen oli käyttäytynyt niin? Hän oli ollut niin kylmä ja pelottavan etäinen ollut jo kuukausia, joten miksi juuri nyt hän halusi viettää aikaansa kanssani? Puristin käteni nyrkkiin ja päästin suusta henkäyksen. Halusin pitää hänestä kiinni, painaa itseäni vasten ja olla päästämättä irti, mutta osa minusta tiesi, että asia ei mennyt näin päin. Ei koskaan ollutkaan. Minä en ollut se, joka piti kiinni hänestä vaan hän piti minusta, ei päästänyt menemään. Ei antanut mahdollisuutta tavata ketään toista johon voisin ihastua, koska hän oli itsekäs; hän piti huomiosta jota hänelle annoin. En edes yrittänyt taistella vapauteni tähden; miksi olisin? Minua ruokki jokainen pieni ele, jonka vain suinkin sain Mikalta. Nousin ylös pulpetilta ja vedin sormet hiusteni lävitse huokaisten. Otin haparoivan askeleen eteenpäin ja kohtasin Nikolain vihreät silmät. Hän tuntui näkevän lävitseni samalla sekunnilla ja sai minut astumaan epäröiden lähemmäs.
''Toivon todella, että tiedät Mikan leikkivän.'' Nikolai hymähti viileästi, mutta en saanut sanaakaan suusta joten päädyin helpoimpaan vaihtoehtoon - kuten aina; tungin kädet taskuuni ja painoin pään alas niin. Ohitin Nikolain sanaakaan sanomatta, mutta venäläissyntyisen käsi otti kiinni minusta ennen kuin pääsin tieheni.
''Valtteri... Miksi?'' Miehen katse oli muuttunut kylmästä lähes huolestuneeksi ja katseeni tipahti hänen käteensä, joka piteli minua paikallaan. Suussani maistui edelleen raudan lempeä, jokseenkin lähes miellyttävä maku kun viimein sain vastattua.
''Tiedät kyllä...'' Pudistelin itseni irti ja suuntasin käytävän päässä oleville vessoille. Mika oli kadonnut jo aikoja sitten, mutta minua helpotti ajatus siitä, että näkisin hänet vielä illalla. Eihän mustahiuksinen minnekään ollut menossa, hän olisi luonani ikuisesti - eikö vain? Vaikka hän vihaisi minua, niin olinhan minä hänen paras ystävänsä ja hän tarvitsi minua samalla tavalla kuin minä. Eikö vain? Ei minua voisi korvata.

Avasin vessan oven ja kohtasin ruskeahiuksisen. Poika seisoi lavuaarin vieressä, pyyhki kyyneliään ja tuijotti itseään peilistä sellaisen itseinhon saattelemana, että tunnistin siitä itseni. Olin yhtä säälittävä. Kuljin rauhallisesti, määrätietoisin askelin pojan taakse ja kohtasin toisen silmät peilin kautta.
''Minä voitin.'' Hymyni oli huvittunutta, lähes itsevarmaa kun kumarruin lähemmäs kiharahiuksista. Toisen metsänvihreät silmät kohtasivat omani ja hän pudisteli päätään.
''Miksi Mika sut haluais?'' Pojan sanat saivat hymyn vain hetkeksi laantumaan, kunnes se kohosi uudelleen kasvoilleni. En näyttänyt epäröintiä, vaikka kysymys herättikin epäilykseni. Halusiko Mika minut, todella? Halusin uskoa niin.
''En ole naiivi ja yhtä lapsellisen epätoivoinen.'' Hymähdin lähes ylimielisesti samalla kun Eemil kohotti kulmaansa. Hänen kyyneleet olivat kuivuneet, mutta silmät kertoivat loukatuista tunteista.
''Painu vittuun siitä...'' Eemil sähisi hampaittensa välistä lopulta, koska ei parempaa keksinyt. Tietäväinen hymy kohosi huulilleni ennen kuin käännyin kohti ovea. En tiennyt miksi edes olin tullut vessaan, kenties pohtimaan, että mitä helvettiä tekisin Mikan suhteen.
''Mika ei koskaan ottais sua, muista se. Oot sille pelkkä lelu, joka heitetään menemään paremman tullessa eteen.'' Vilkaisin vielä kerran pojan suuntaan, joka puristi rystyset valkeina lavuaaria silmät kiinni. Jos olisin ollut tarkempi, niin olisin nähnyt kyyneleet poskilla, mutta ehdin kääntyä ja poistua paikalta.

Tyytyväinen hymy paistoi kasvoillani loppupäivän. Kenties viimein kaikki sujuisi niin kuin pitäisikin. Eemil lähtisi vittuun Mikan elämästä ja saisin pitää hänet itselläni. Toivoin sitä epätoivoisesti - niin paljon, että se teki kipeää. En tiennyt mistä tunne kumpusi; mutta jouduin paikoittain pysähtymään, jotta saisin henkeä enkä lyhistyisi keskelle mukulakivikatua. En ollut koskaan ennen uskonut, että pelkkä henkinen kipu olisi näin musertavaa, vaikka olin kärsinyt koko elämäni. Siitä huolimatta pelkkä ajatus siitä, että mustahiuksinen jättäisi minut jonkun niin säälittävän ihmisen kuin Eemilin takia satutti minua. Tiesin silti etten voisi puhua tästä Mikan kanssa. Hän nauraisi minut pihalle, sanoisi jotakin sen tyylistä, kuin ''Et omista minua. Älä luulekaan, että merkitset minulle mitään.'' Puristin käteni nyrkkiin ja painauduin tiiliseinää vasten. Miksi juuri Mika, kaikista ihmisistä? Olin elänyt kyseisen mustahiuksisen kanssa lapsesta asti, olin aina ollut ihastuneena tähän, mutta mistä lähtien hänestä oli tullut niin kylmän laskelmoiva, joka vain hyötyi ihmisistä eivätkä nämä merkinneet hänelle mitään? Laskeuduin istumaan mukulakivien päälle ja kaivoin laukusta vihon sekä kynän. Yhtä hyvin voisin aikani kuluksi käydä lapsuuttamme läpi.