Ukkoslapsi, Myrskyn Tytär

Osa 7. Sanaton Laulu

Bonnie piteli kädessään karikatyyriä Bellasta. Hänen teki mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan. Tunteita oli monta, mutta se saattoi vain johtua siitä, että oli jo niin myöhä.

"Me löydettiin se," Adrien sanoi hymyillen. "Täällä sä synnyit."

"Niin löydettiin," Bonnie sanoi ja hymyili.

"Haluatko, että nukkuisimme täällä? Huomenna voimme sitten lähteä kotiin," Jonas sanoi. "Tai siis teidän kotiinne. Minun on sitten palattava Pariisiin."

"Lähdetkö sä?" Adrien kysyi hätkähtäen.

"Totta kai. Minä löysin etsimäni, ja isä varmasti jo odottaa minua," Jonas sanoi hymyillen haikeasti. "Miten on, Bonnie? Missä nukumme?"

"Ei täällä kuitenkaan. Mä haluan nähdä tähdet," Bonnie sanoi ja nousi seisomaan. "Ehkä metsässä?"

"Sopii mulle," Adrien sanoi ja suorustautui. "Teidän jälkeenne."

"Kiitos vain," Bonnie sanoi ja astui ulos ovesta.

Taivas oli tummansininen. Vain jossain kaukana lännessä se oli auringon takia vaaleanpunainen. Tähtiä oli joka puolella ja kuu valaisi märän nurmikon.

"Kaunista," Jonas henkäisi kun astui ulos.

"Niin," Bonnie sanoi. "Pariisissa ei varmaan tällaista taivasta näy?"

"Älä ole tyhmä, Bonnie," sanoi Adrien. "Sama taivas se on Pariisissakin. Kaikkialla on sama taivas."

"Harvoin kuitenkaan näin kaunis," Jonas vastasi huomioimatta Adrienia.

"Mennään ja etsitään leiripaikka," Adrien sanoi asiasta närkästyneenä.

He kävelivat metsään. Kuu oli valaissut maahan sinisen sävyn. Linnut lauloivat, vaikka oli jo myöhä.

Pitkään etsittyään Adrien lysähti maahan istumaan ja sanoi:

"Mä en jaksa enää. Me yövymme tässä, oli tässä vaikka nokkosinen pirunpelto."

"Olkoon sitten, jos sä olet noin väsynyt," Bonnie sanoi ja laski tavaransa. "Mä menen etsimään polttopuita."

Hän alkoi kävellä saniaisten välistä, jonka jälkeen aukesi kangasmetsä. Siellä oli helppo kävellä, ja maasta löytyi paljon risuja ja kuivia käpyjä, jotka palaisivat varmasti.

Bonnie käveli omissa ajatuksissaan hyräillen laulua, joka vain pulpahti hänen mieleensä. Siinä ei ollut sanoja, mutta se vain kuulosti hyvältä kuunvalaisemana yönä.

Kangasmetsän läpi kuljettua tuli vastaan tiheänpi metsä, joka pikkuhiljaa muuttui tammimetsäksi.

Se oli hyvä, sillä maasta alkoi löytyä paljon kuivia, hyvän kokoisia oksia. Bonnien kädet alkoivat olla jo täynnä, kun hän kompastui ja kaikki levisivät maahan.

"Voi vi-" hän sanoi. "-ina. Voi viina."

Kerätessään puita, Bonnie tuli vilkaisseeksi mihin oli kompastunut, ja näki valtavan puunrungon makaavan maassa. Sen kiertämiseen olisi tarvittu kolmen miehen käsivarret.

Hän pudotti taas keräämänsä puut, ja alkoi seurata puunrunkoa löytääkseen sen kannon. Häntä nimittäin kiinnosti, miten vanha puu oli.

Hän käveli jonkin aikaa, kun hän löysi kannon. Kanto oli lahonnut ja madonsyömä ja tummunut noesta, mutta joistain kohdista syyt vielä erottuivat.

Bonnie jatkoi tyytyväisenä laulunsa hyräilyä ja laski sormensa kannolle laskeakseen syyt, mutta kannosta virtasi Bonnieen kuin sähkövirta.

Bonnie pelästyi ja veti kätensä pois. Silloin hänelle tuli kylmä. Pikkuhiljaa kaikki kylmä kasautui päähän ja Bonniesta tuntui kuin hän olisi syönyt tynnyrillisen lunta. Kylmä sai aikaan migreenin kaltaisen kivun, joka tuntui viiltävän pään läpi.