Ukkoslapsi, Myrskyn Tytär

Osa 33. (Epilogi)

"Ette sitten pelottele häntä," Bonnie sanoi.

"Emme tietenkään," Adrien sanoi nauraen.

"Oikeasti. Tämä ei ole vitsi," Bonnie sanoi.

"Milloin me muka olemme pelotelleet jotain kaveriasi?" Bella kysyi. "Ole sä vain huoleti."

"Ettekä puhu mitään outoja," Bonnie sanoi.

"Mä puhun aina kyllä aivan järkevistä asioista," Adrien sanoi.

"Ettekä kysele liikaa," Bonnie sanoi.

"Rauhoitu, Bonnie. Kaikki menee hyvin," Bella sanoi. "Hakisitko ulkoa polttopuita? Saisit samalla raitista ilmaa."

"Hyvä on," Bonnie sanoi. "Mutta muistakaakin, mitä sanoin."

Bonnie puki päälleen takin ja astui ulos. Kylmä viima kulki hänen kasvojensa läpi. Talvi oli tulossa. Maassa oli kuuraa ja jäätynyt ruoho ratisi jalkojen alla. Bonnie käveli puuvajalle ja alkoi kasata puita syliinsä.

Tänään Marcus tulisi kylään ensimmäistä kertaa. He olivat kirjoitelleet toisilleen, tosin Bonniella oli ongelmia saada kirje postiin ja Marcuksella itse kirjeen kirjoittamisessa. Hän oli opetellut kirjoittamaan ja lukemaan armeijassa, jossa opetus ei varmaan parasta luokkaa ollut. Ja aina kun hän ei tiennyt miten jokin sana kirjoitetaan, hän käytti kummallisia kiertoilmauksia joista ei ollut saada selvää.

Bonnie oli myös kerran jo käynyt Englannissa Marcuksen luona. Joskus loppukesästä, mutta siitä on jo aikaa. Hänellä oli kestänyt päiviä suostutella äitiä antaa hänelle uudestaan lupa lähteä Lontooseen. Adrien ja Jonas olivat saattaneet hänet Pariisiin saakka, jonne Jonaksella oli muutenkin ollut menoa.

Hän oli nimittäin käynyt katsomassa isänsä tavaroita, jotka olisi saanut ottaa perinnöksi. Mutta ei hän kuitenkaan ottanut kuin linkkuveitsen, jota oli aina pienenä ihaillut, ja valokuvakansion. Siinä ei ollut edes kovin montaa kuvaa, sillä ne olivat kalliita. Yhden kuvan Bonnie tiesi Jonaksen ainakin säästäneen. Sen, jossa hän itse istui lattialla leikkimässä palikoilla. Se oli ainoa, jossa ei ollut Joosuaa lainkaan. Jonas tunsi tietenkin syyllisyyttä ja suri isäänsä, mutta tiesi näin olevan paremmin. Olihan hän vastuussa isänsä kuolemastaan. Bonnie oli pyytänyt saada nähdäkseen aseen, jolla Jonas oli ampunut isäänsä, mutta Bella oli kuulemma heittänyt sen heti pois nähtyään, mitä se sai aikaan.

Jonas ei asunut enää Pariisissa, vaan muutti kylään ja ryhtyi rengiksi. Hän oli itse sanonut syyksi, että renkinä kukaan ei oletakkaan hänen menevän naimisiin ja hän voi elää elämänsä maaseudun rauhassa.

Bonnie alkoi kantaa puita sisälle. Marcus jäisi ainakin muutamaksi yöksi, tai niin hän oli ainakin sanonut. Tosin hänen saattaa alkaa tehdä mieli Englantiin, tai ehkä hän haluaa jäädä pidemmäksikin aikaa. Hänestä ei oikein voi olla varma. Ei ainakaan kun hän kertoo sen kirjeessä, sillä hänen kirjoittamisensa oli tosiaan aika lailla lapsenkengissä.

Äiti, Adrien ja Jonas seisoivat keittiössä pöydän ympärillä leipomassa leipää. Bonnie laski halot lattialle ja riisui takkinsa.

"Kerrotko sä nyt, millainen mies sieltä on tulossa?" Adrien kysyi.

"Mä olen kertonut varmaan tuhat kertaa," Bonnie tuhahti.

"Minä en ole kuullut," Jonas sanoi.

"Varmasti olet. Mä olen kertonut niin monta kertaa," Bonnie sanoi.

"No, minä en muista. Kerrotko nyt? Kertauksen kannalta," Jonas sanoi.

"Hyvä on. Englantilainen sotamies. Riittääkö?" Bonnie puuskahti.