mä en oikeastaan ollut ikinä ajatellut rakkautta. mä tiesin siitä, tottakai, sitä näki kaikkialla. pienestä asti mä olin vaa aatellu, et se ei ollu mulle. mun näkökulma rakkaudesta oli kasa prinsessoja ja prinssejä, ällösöpöjä hellyydenosoituksia, ja muuta turhaa paskaa.
en mä ollut tunteeton, en mä sitä tarkoita. mä en ollu vaa ikinä nähny rakkautta tarpeellisena. iskä oli paljon poissa kotoa, ja yleensä olin yksinäni. koulussa mulla oli kavereita, mutta loppujen lopuksi ei kukaan jäänyt. lopulta olin vaa mä. aina. mä en aatellu ikinä, et se kaikki muuttuis vaan yhen matikantunnin jälkeen.
mä istuin ertsanluokassa. ertsa oli hoitamassa omia juttujaan, ja mä kirjoitin kaavaa vihkoon. purin huultani, yrittäen epätoivoisesti laskea yhtälön osaa, kun ovi kolahti. nostin katseeni ovelle, ja huomaamatta vähän säpsähdin.
-terve, kaapo sanoi hymyillen. poika vetäisi tuolin itselleen, istuen siihen väärinpäin. tämän jälkeen tämä kaivoi kännykänsä esiin, alkaen pelaamaan sillä. arvelin että tästä ei olisi juuri juttuseuraksi, ja jatkoin omaa kaavaani. jotenkin keskittymiseni kuitenkin herpaantui kokoajan, kun katseeni ajelehti tutkimaan pojan puuhia.
meni kymmenen minuuttia. ertsa ei tullut takaisin. olin kaavani puolivälissä ja kaapo oli pääässyt kahdesta levelistä läpi.
tämän kymmenen minuutin aikana tutkin pojan kasvoja enemmän kuin viitsin myöntää. tämän kulmakarvojen väliin ilmestyi keskittynyt ryppy, ja suu oli harvinaisesti tuimassa asenossa. pari tummaa hiusta puski lippiksen alta, joka oli hieman vinossa. jokin pojan kasvoissa oli hirveän kiinnostavaa, erilaista, ja lopulta tajusin etten enää kirjoittanut mitään. ja niin tajusi konstakin.
-tarviiksä jotain? tämä kysäisi nostaen katseensa pelistään. avasin suuni sanoakseni jotain, mutta päädyin vain pudistamaan päätäni. poika laski katseensa taas, ja kirosin itseäni. - oikeastaan, aloitin ääni särähtäen hieman. - voiks sä ojentaa tota...terotinta, jatkoin yrittäen keksiä jutunjuurta. poika kumartui taaksepäin, napaten sivupöydältä teroittimen.
-siinä.
-kiitti.
-ei mitää.
terotin kynääni hiljaisuudessa, ja näin pojan katseen tutkivan itseäni. ajatus tämän kiinnostuksesta sai minut punastumaan hieman, ja läimäytin itseäni henkisesti. mikä vittu sä oot, 13-vuotias tyttö? laskin teroittimen takaisin pöydälle, kohdaten pojan katseen. hetken aikaa oli hiljaista, ja tunsin jännityksen jokaisessa kehon osassani. sitten hetki purkautui, kun ertsa asteli sisään omana aurinkoisena itsenään.
kaapo katsahti minuun vielä kerran, kääntäen sitten virnistelevät kasvonsa ertsaan päin.
tunnin jälkeen seisoin pöytäni vieressä, pakaten tavaroitani. olin juuri kaivamassa kuulokkeitani esiin, kun kaapo ilmestyi viereeni. - moi, tämä sanoi hymyillen, ja hetken aikaa menetin kaiken älyllisen puhekyvyn. - hei, sanoin lopulta. - tuutsä polttaa? poika kysyi hiljentäen ääntään. ei silleen että ertsaa kiinnostaisi. nyökkäsin, ehkä innostuneemmin kuin pitäisi. poika nappasi reppunsa selkään, ja suuntasimme ulos koulurakennuksesta.
kävelimme puolalanpuiston läpi, alas sen pienen hotellin ohi. kesäinen ilma hengitti selkään, ja tuntuu kuin olisi ollut helpompaa hengittää. kaapo veti savua henkeensä, imien tupakkaa pitkään. katselin miten poika asetti sätkän huulilleen, ja asetelma oli jotenkin hullulla tavalla kaunis.
saavuimme ratapihalle, ja poika juoksi portaat ylös. tämän pelleily sai minut nauramaan, ja lopulta sain tämän hengästyneenä kiinni. istuimme portaille, ja kaapo tumppasi tupakkansa. otin sähkötupakkani esiin, vetäen sauhut. makea savu tuntui hyvältä, ja nojasin taaksepäin hymyillen. poika oli lähellä, mutta jostain syystä se ei pelottanut minua.
istuimme noilla portailla tunteja, ja iltapäivä muuttui illaksi. kaapo sytytti itselleen pari kertaa uudestan tupakan, puhaltaen sitten savua naamani. puhuimme melkein kaikesta mistä puhua voi. kerroin isästäni ja siitä miltää tuntuu kun talo on aina hiljainen, ja kaapo kertoi perheensä painostuksesta opiskeluun.
jossain kohtaa aurinko alkoi laskemaan, ja meidän piti lähteä. kävelimme yhdessä bussipysäkille, ja kultainen auringonvalo leikki pojan hiuksissa. hymyilin itsekseni.
lyhyen bussimatkan jälkeen saavuimme pojan luo, ja hiivimme sisään. kaapon vanhemmat olivat jossain, joten talo tuntui hiljaiselta. kun makasin pojan sängyllä, tämä kysyi onko hiljaisuus yhtä kamalaa kuin kotona. vastasin ei.
pojan lakanat olivat pehmeät ja siniset. kaapo makasi vieressäni, selittäen lapsuudestaan. jotain mökkeilystä ja murtuneesta jalasta. siinä hetkessä tajusin miten hullua elämä tosiaan oli. tänään aamulla olin menossa vain kotiin, istumaan yksin huoneeseeni, yksin taloon joka oli aina yksin. jossa kaikki olivat aina yksin.
pojan kädet tuntuivat oikeilta tämän koskiessa niillä varovasti omiani. katsekontaktia ei tarvitttu, tiesin mitä kosketus tarkoitti. se oli varovainen, hermostunut. pojan kosketus tuntui turvalliselta, ja tiesin ettei se ollut lähdössä.
kohotin katseeni poikaan, ja tämä katsoi minua takaisin. kaapo siirtyi lähemmäs sängyllä, ja lakanat kahisivat. pystyin nyt tuntemaan pojan hengityksen huulillani, leuallani. hymyilin pienesti, antaen tämän tehdä aloitteen. tämä kuroi sentit umpeen varovasti, painautuen minua vasten.
kaapo maistui makealta, ehkä coca-colalta? hänessä maistui myös tupakka ja jokin tuntematon maku, jota en osannut tai jaksanut tunnistaa. puristin pojan hupparia, antaen itseni pysyä hänessä kiinni. kaikki tuntui oikealta, kaapo tuntui oikealta.
suudelman jälkeen me vain makasimme siinä. aurinko oli jo laskenut, ja huone oli sininen. pidin poikaa yhä kädestä, haukottelen hieman. poika hymyili. hetken aikaa tiesin, että saisin ainakin seuraavan yön olla ei-yksin.
