Lähdetäänkö karanteenikävelylle? | Marcus & Martinus fanfiction

Luku 7

Hölkkäsin kohti tuntemattomaa vieviä sorateitä ja lenkkipolkuja pitkin, hiukset poninhännällä kevyestä hulmuten. Aamuaurinko lämmitti pienesti poskiani, jolloin suljin silmäni ja annoin askelteni rullata kevyesti eteenpäin. Nautin tästä kovasti. Nautin kovasti tästä aamulenkistä aivan yksin, joka sai ajatukseni virkistymään lyhyeksi jääneiden yöunien jälkeen. Eteeni avautui kaunis maisema noista lumihuippuisista korkeista vuorista, jotka saivat minut hidastamaan vauhtia ja katselemaan tuota upeaa näkyä edessäni. Samalla tajusin juosseeni lenkkipolun ympäri ja olevani samassa pisteessä mistä olin aloittanutkin, jolloin katseeni alas laskiessani vuorien huipuista, silmäni kohtasivat taas tuon valkoisen jo minulle kodiksi tulleen talon. Huokaisin isosti ääneen ja lähdin kävelemään kohti taloa. Olin herännyt kaikkia muita ennen, jolloin en ollut joutunut kohtaamaan vielä kenenkään tuon talon asukkaan kasvoja aamulla. Ja joutumisella tarkoitin oikeastaan Martinusta. En voinut valehdella ja ajatella lähteneeni aamulenkille ainoastaan lenkin takia, vaan oikeastaan minut ajoi tänne se fakta, että tuntui kuin jo nämä muutamat päivät olisivat saaneet minut hulluksi. Tai oikeastaan yksi ihminen oli saanut minut hulluksi, ja yritin vältellä sitä. En nimittäin halunnut katsoa Martinusta sillä tavoin kuin silmäni olivat alkaneet haluta hänet nähdä. Lisäksi se totuus, että pojan eilis öisten puheiden perusteella päättelin hänellä olevan tyttöystävän, ei saanut oloani paremmaksi. Eihän sillä pitäisi olla minulle mitään väliä, mutta mielessäni kävivät jatkuvasti ne lukuisat hetket, jolloin Martinus oli ollut lähelläni ja kuinka kehoni piti siitä tunteesta. Mahani pohjassa muljahti. Pudistelin päätäni nopeasti ja kirosin itselleni mielessäni. Nyt vähän ryhdistäytymistä Linda, olet vahva ja itsenäinen nainen etkä hurahda jonkun norjalaisen pojan kelkkaan noin vain. Korjasin jälleen ryhtiäni ja hölkkäsin lyhyen loppumatkan takaisin Gunnarsenien taloon.

Päästyäni sisälle jätin lenkkarini siististi kenkätelineeseen ja suuntasin matkani kohti olohuonetta, josta kuulin puheen ääniä. Ilmeisesti kaikki olivat jo jalkeilla ja kellokin oli jo jonkin verran. Saavuttuani olohuoneen puolelle, silmäni kohtasivat Marcuksen, Martinuksen ja Emman sekä heidän vanhempansa.

"Huomenta Linda! Missä sinä olit?" Anne kysyi heti minut huomattuaan pirteästi.

"Huomenta, kävin vain aamulenkillä." Vastasin hänelle hymyillen ja vilkuilin ympärilleni. Katseeni kävi nopeasti Martinuksen silmissä, joka oli ilmeisesti katsellut minua, mutta huomattuani pojan tuijotuksen hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin televisioon päin, jota tämä oli katselemassa Marcuksen kanssa sohvalla.

"Mitä tehdään tänään?" Emma kysyi yllättäen innoissaan ja tupsahti nopeasti eteeni. Naurahdin tytölle pienesti. Hänellä ainakin oli hyvä päivä.

"Ehkä meidän pitäisi kysyi veljiltäsi?" Vastasin Emmalle hymyillen, samalla osoittaen kysymyksen myös Marcukselle ja Martinukselle sohvan pohjalle.

"Tänään ei ehdi tehdä mitään." Kuulin Martinuksen vastaavan, samalla haarukoiden jotain ruokaa lautaseltaan suuhunsa, katse pysyen kiinni televisiossa. Kohotin kulmiani pienesti, vaikkei hän sitä nähnytkään.

"Meillä on musiikkijuttuja studiolla." Marcus sanahti ja vilkaisi minuun päin.

"Ai okei." Vastasin pienesti harmistuneena, mutta koitin peittää sen antamalle Marcukselle pienen hymyn pojan jäädessä katselemaan minua pahoittelevasti. Luulin, että nuo kaksoset pysyisivät kotona nyt kun koronavirus ei antanut koululaisten päästä edes kouluun, mutta näköjään tuo virus ei ollut levinnyt vielä tänne kylään saakka ja heidän studionsa sijaitsisi lähellä.

"Mutta me voidaan tehdä jotain kivaa!" Emma hihkaisi yhä pyörien ympärilläni, tyttöä ei näyttänyt haittaavan veljiensä poissa oleminen päiväksi, toisin kuin minua, joka oli kovasti tekemistä vailla. Mutta Emman seura kelpaisi kyllä, ehkä tämä olisi minulle todellakin tarpeen aikaisempien ajatusteni jälkeen.