Heal My Heart

1. luku - Pikkusisko

Pikkusisko

Tasan vuosi sitten mä sain mun elämäni kamalimman puhelun. Mä elin sen hetken monta kertaa uudestaan mun painajaisissani ja joka kerta mä heräsin siitä painajaisesta paniikkikohtaukseen. Viimeksi viime yönä. Silloin vuosi sitten, mä olin ollut Levillä vuokramökillä viettämässä elokuun viimeistä viikkoa frendiporukan kanssa. Mun täti oli soittanut mulle ja kertonut, että mun pikkusisko oltiin kiidätetty Taysiin leikkaukseen. Se ei kuitenkaan selvinnyt siitä leikkauksesta, sen lantio oli liian murskana ja sisäiset verenvuodot liian massiivisia.

Kiira oli ollut jo eläessään enkeli. Se oli ollut siipensä rikkonut, taivaalta maahan pudonnut enkeli. Se oli ollut jo pitkään ihan palasina ja rikki, mutta kaikesta huolimatta se oli ollut mulle se joka lohdutti ja kuunteli, kun siltä oli tuntunut. Se oli sairastanut anoreksiaa ja masennusta jo kuusi vuotta ennen kuolemaansa. Lopulta se ei enää jaksanut ja se oli juossut junan alle. Kuulemma viimeinen kenelle se oli puhunut oli ollut Riku. Se oli seurustellut Kiiran kanssa ja se oli ollut myös yksi mun parhaimmista frendeistä. Me vaan ei siskon kuoleman jälkeen oltu enää paljoa hengailtu. Oikeastaan ei ollenkaan. Ei me kai vaan pystytty, koska meillä molemmilla tuli toisistamme mieleen Kiira.

Sytytin hautakynttilän ja asetin sen hautakiven eteen. Viime yönä oli satanut vettä ja vihreä nurmi haudan ympärillä oli vielä kostea. Pilvet taivaalla näyttivät kaikessa harmaudessaan edelleen raskailta ja sade voisi alkaa uudestaan hetkenä minä hyvänsä. Laskin keltaisen ruusun kynttilän viereen. Keltainen oli ollut Kiiran lempiväri. Surullisena katsoin hautakiveen kaiverrettua kultaista kaunokirjoitusta.

Kiira Eveliina Nieminen
8.9.1999-29.8.2019

"Hitto, mulla on vieläkin sua ihan kauhee ikävä", kuiskasin surkeana laskien katseeni maahan.

"Ei se ikävä varmaan koskaan lopu", kuulin tutun äänen vierestäni. Käänsin katseeni henkäisten viereeni kävelleeseen jätkään.

"Vakoileksä mua?" kysyin, kun olin jäänyt kiinni siskon haudalla itkemässä.

"En vakoile, kyl sä tiiät miks mä täällä oon", Riku sanoi ja käänsi katseensa hautaan. Mä en osannut sanoa sille mitään. Silläkin oli hautakynttilä kädessään, jonka se sytytti sytkärillään ja laski mun kynttilän viereen.

Mä en vaan tällaisena päivänä kestänyt Rikua. Se vaan toi liikaa muistoja Kiirasta ja mä olin vieläkin aivan liian herkillä, vaikka siskon kuolemasta oli kulunut jo vuosi. Viimeisen vuoden aikana mä olin pistänyt kaikki uusiksi. Mä muutin Vuoreksesta Tammelaan, irtisanouduin mun töistä nuoriso-ohjaajana ja hain uuden duunipaikan yhdestä keskustan kahvilasta. Vaikka mun palkka laski monella sadalla, mä en vaan pystynyt jatkaa nuoriso-ohjaajana. Mä tarvitsin ihan uuden suunnan mun elämälle. Kyllä mä ehkä joskus voisin jatkaa omalla alalla, mutta en kyllä vielä. Mä olin kakskytkolme ja ihan hukassa.

Käänsin selkäni Rikulle ja lähdin kävelemään pois hautausmaalta. Yritin sytyttää röökiä tärisevillä käsilläni, mutta siitä ei meinannut tulla mitään. Viskasin punaisen sytkärini maahan raivonpuuskassani, mutta nostin sen melkein heti sieltä käteeni. Kun sain vihdoin sen saatanan syöpäkääryleen syttymään, jatkoin matkaani ja lähdin kävelemään puolentoista kilometrin matkaa kotiin. Olisin mä voinut mennä linkallakin tässä säässä, mutta mä tarvitsin nyt pientä kävelylenkkiä. Saisin vähän päätä selkeämmäksi ja mieltäni rauhoittumaan.

Mulla oli aika paskat välit mun mutsin kanssa. Faijaa mä en muistanut ollenkaan, koska se oli kadonnut maisemista kun mutsi odotti Kiiraa ja mä olin ollut tuskin vielä edes kaksivuotias. Kiira oli ollut meidän perheen liima, se oli pitänyt meidän perhettä kasassa ja mun ja mutsin välit vielä ihan siedettävinä. Mä olin tullut kaapista 16-vuotiaana, kun samoihin aikoihin Kiira oli saanut ensimmäisen diagnoosin masennukseen. Mä olin ollut silloin niin sinisilmäinen kun olin ajatellut mutsin ottavan mun uutisen jotenkin avosylin vastaan. Se oli heti ensimmäisenä huitaissut mua avokämmenellä poskeen ja Kiira oli juossut mun ja mutsin väliin. Se oli itkenyt ja pyytänyt mutsia rauhottumaan. Kun mutsi oli sitten paennut parvekkeelle röökille, mä olin romahtanut itkemään Kiiran käsivarsille.