Nourrice: Isgardarin vanki

Luku 2: Pitkä odotus

Määrätyt kymmenen vuotta olivat pian kuluneet. Henry oli jo maaliskuussa täyttänyt kahdeksantoista, ja välillä hän olikin leikillään uhkaillut lähtevänsä yksin takaisin Nourricelle. Nyt oli kuitenkin enää kaksi päivää siihen kun Mikokin tulisi täysi-ikäiseksi.

Miko oli luonnollisesti kasvanut kymmenen vuoden aikana, mutta hän oli edelleen noin sentin Henryä lyhyempi. Hän oli antanut tummanruskean tukkansa kasvaa hartioille asti, minkä leikkaamista hänen äidillään oli tapana ehdottaa säännöllisin väliajoin.

Zetbergit asuivat Kaakkurikadulla, lähellä Raution keskustaa. Rautio oli pieni kaupunki, juuri riittävän suuri, jotta sieltä sai kaiken tarvitsemansa, mutta ilman ikäviä ruuhkia, joihin suurkaupungeissa törmäsi.

Miko ja Henry kävivät molemmat Raution lukiota. Heidän toinen vuotensa lukiossa oli juuri päättynyt, oli kesäloman toinen päivä. Miko oli suurimmaksi osaksi tyytyväinen koulumenestykseensä. Yleensä hän pärjäsi Henryä paremmin, mutta maantiedossa Henry oli kiistatta Mikoa parempi, itse asiassa yksi koko koulun parhaista. Maantiedon lisäksi Miko luki fysiikkaa ja kemiaa, kun taas Henry oli tykästynyt historiaan.

Nyt, kun kesäloma oli alkanut, yritti Miko kerrata liikennesääntöjä. Hän aikoi suorittaa ajokortin ennen kuin he lähtisivät etsimään Nourricea. Miko oli varannut ajan teoriakokeeseen kesäkuun kuudenneksi, kaksi päivää syntymäpäivänsä jälkeen. Jos hän läpäisisi teoriakokeen, saisi hän seuraavana päivänä mennä käytännön ajokokeeseen. Henryllä oli ollut ajokortti jo kahden kuukauden ajan, vaikka hän olikin epäonnistunut ensimmäisellä yrityksellään. Mikolla ei olisi varaa epäonnistua, sillä he olivat suunnitelleet lähtönsä seuraavan viikon perjantaiksi, kesäkuun yhdeksänneksi, kaksi päivää ajokokeen jälkeen. Miko ei ehtisi uusia koettaan, jos hän siinä epäonnistuisi.

Mutta vaikka Miko yritti kovasti keskittää ajatuksensa liikennesääntöihin, karkailivat ne koko ajan Nourricelle. Mitäköhän Salatulla Saarella oli tapahtunut kymmenen kuluneen vuoden aikana? Miko muisteli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Hän ja Henry olivat palanneet laivalleen, eikä kukaan ollut huomannut heidän öistä retkeään. Laivan moottori oli seuraavan päivän aikana saatu korjattua ja laiva oli jatkanut matkaansa. Vähitellen he olivat alkaneet kokeilla taikavoimiaan, jotka he olivat saaneet käytyään Nourricella. Adolf McWisser oli kuitenkin ollut oikeassa; ne olivat vielä hyvin vaatimattomat. He saattoivat nostaa pieniä esineitä hetkeksi ilmaan, mutta eivät lennättää niitä niin pitkään ja korkealle kuin Katy oli tehnyt pikkukiven kanssa esitellessään omia voimiaan heille. Kun he olivat palanneet takaisin Suomeen, olivat he kertoneet joillekin kavereilleen seikkailustaan, mutta kaikki pitivät tarinaa jostain maagisesta saaresta keskellä valtamerta vitsinä. Vaikka Miko ja Henry olivat hieman näyttäneet heille taikavoimiaan, ei kukaan uskonut niitä oikeaksi taikuudeksi, kaikki vain olettivat että he olivat koko kesän harjoitelleet silmänkääntötemppuja. Lopulta he olivatkin väittäneet tosiaankin vain keksineensä koko tarinan Nourricesta. Olihan Adolf McWisserkin sanonut, ettei heidän tulisi kertoa löydöstään kovin monille. Jotkut kuitenkin pitivät heidän temppujaan hyvinkin vakuuttavina, ja esimerkiksi heidän ystävänsä Simo Tienhaara oli ehdottomasti sitä mieltä että heidän pitäisi perustaa oma taikashow. Vaan eipä Simokaan ollut uskonut heitä kun he olivat kertoneet Nourricesta. Ainoat jotka olivat ottaneet heidän tarinansa todesta, olivat heidän perheensä. Pitkään Miko ja Henry olivat saaneet heitäkin vakuutella, mutta koska kumpikaan ei ollut koskaan ennen osannut mitään taikatemppuja, olivat he lopulta uskoneet heitä.

Mikon ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli sähkövatkaimen äänen alakerrasta. Hänen äitinsä leipoi syntymäpäiväkakkua. Ylihuomenna he pitäisivät juhlat Mikon täysi-ikäisyyden kunniaksi.